Elämän poltteesta

Olen todennut viime aikoina harva se päivä että haluan hiihtämään. Kaipaan lunta ja täällä on liian kuuma. Ikävöin neljää vuodenaikaa sen yhden sijaan (joka tässä maassa on n. +10 ja sadekuuroja). Meillä on sisälläkin kuin mikäkin pätsi, kämppikset ovat kääntäneet patterinnupit kaakkoon. Ei pääse pieni pohjoinen sieluni mihinkään jäähtymään. Olen asiasta maininnut lähes jokaiselle "Hey, how are you?" -kysyjälle, ja saanut osakseni ehkä ihan aiheellisiakin kummastuneita katseita. Kuka hullu haluaa -10C asteisiin kun täällä tarkenee ilman toppatakkia? No kun minä haluaisin. Haluan käyttää villapuseroitani, talvitakkeja, nahkasaappaita. Tuntea sen ihanan kamalan nipistelyn nenänpäässä kun astuu ovesta ulos ja kylmyys suorastaan lyö kasvoille. Aina välillä huomaan keskittyväni muistelemaan, että miltä kuulostaakaan lumen narskuminen askelien alla. Se kuulostaa niin kaukaiselta, ääneltä jonka melkein jo miellän lapsuuteen. 

Jonkin aikaa näissä ajatuksissa vellottuani havahduin siihen, että mistä itse asiassa taitaakin olla kyse; onko minulla koti-ikävä? Minulla, joka olen kivenkovaan aina uhonnut että pyhpah meikäläinen mitään koti-ikävää pode, se on heikoille. Minut on luotu asumaan jossain muuaalla ja niin päin pois. En edes tiedä miksi olen ollut niin kamalasti koti-ikävää vastaan. Miksi ei muka saisi kaivata juuriaan? Sitä omaa kotia, paikkaa josta löytyy kaikki mitä tarvitsee. Kaikki mikä on tuttua ja turvallista. Mutta olenkin vähän sellainen tutkija-luonne. Taisin joskus jopa kuuluttaa lapsena että minusta tulee isona tutkija. No niinhän siinä vähän kävi, täällä sitä ollaan tutkimassa maailmaa. 

Kävin toissa päivänä pohjoisessa (no siis zone 2:n sisällä kuitenkin) Hampsteadissa. Tallustelin ympäri Golders Hill Parkia ja törmäsin alla näkyvään maisemaan. Aika komea eikö? Olen viime aikoina ehkä vähän jumittunut tänne kotikulmille enkä aktiivisesti käynyt etsimässä uusia seikkailuja. Nautin ihan täysillä opiskelijan vapaudesta ja aikatauluttomuudesta (tai itse niiden päättämisestä), mutta koska lukemista kuitenkin riittää, niin usein silti löydän itseni ruokapöydän äärestä nenä kiinni kirjassa. Kun aina välillä tekisi hyvää käydä nuuhkimassa uusia kulmia, etsimässä mitä kaikkea Lontoolla onkaan antaa. Unohtaa ne huonot puolet ja löytää uudestaan ja uudestaan syitä rakastaa tätä ihanaa kaupunkia. Sillä sitä tämä on ja niin on elämä ylipäätäänsäkin, kovin mahtavaa ja jännittävää ja loppujen lopuksi ihan melkein täydellistä.

Kun ei vaan olisi niin pirun kuuma.