Perillä, osa 5602560257

Pahoittelut pienestä radiohiljaisuudesta jälleen kerran, Lontooseen päästiin mutta netti jäi matkalle. Väliaikaisasumukseni on ihanaakin ihanampi, mutta World Wide Webin tavoittamattomissa. Tai olisihan se jos vaan olisi modeemi. Asustan siis tällä hetkellä tyhjää, myynnissä olevaa 3 bed+ 2 lounge+ garden- kämppää, jossa on aikalailla pelkästään sänky ja sohva. Niin ja teltta. Olen ensi torstaihin saakka pyhässä yksinäisyydessäni, joten koitan ottaa tästä kartanonherruudestani mahdollisimman paljon irti, ja olen jo esimerkiksi omistanut yhden huoneen aamu- ja toisen iltajoogalle. Eri asia jaksanko vääntyä noin moniin asanoihin ihan päivittäin, mutta nautin tarjotusta mahdollisuudesta. Toisessa loungessa on myös se teltta, joten mulla on telttailuhuone. Niinkuin nyt jokaisella tulisi olla. 

Olen siis pitkälti täsmälleen samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Asun netittömässä kämpässä, ja itken tavaroideni perään. Tällä viikolla on alkanut vihdoin iskeä kohtalaisen kova ikävä omaisuuttani kohtaan. Olen elänyt nyt kesäkuun alusta saakka vaatteilla ja kengillä, jotka mahtuvat yhteen keskikokoiseen matkalaukkuun sekä normaalikokoiseen urheilukassiin. Samaiseen muuten, jonka joskus olen täällä esitellytkin sisältöineen- jotka kattoivat päivän tarpeet. Kuinka kaipaankaan niitä kaikkia kymmeniä mekkoja, kenkiä, hameita, bleisereitä ja takkeja jotka ovat juuri tälle ilmalle tarkoitettu! Kaipaan myös paistinpannuani. Ja lempiveistäni. Hajuvesiä. Vanhaa tietokonettani, jossa on levyasema, jonka avulla voisin katsoa DVD:itä. Adapteria, jotta saisin sähköhammasharjani ladattua. Voih, voih. Kämpänmetsästys käy hitaalla, mutta ottaa varmasti lisää vauhtia iiiihan kohta, kun tuleva kämppikseni saapuu paikalle (hän vaikuttaa pelottavan tehokkaalta). 

Koitin käydä eilen koulun kirjastossa vähän datailemassa, ja yritin laittaa pari Frasieria talteen- mutta pirun koulu on mennyt blokkaamaan kaikki striimaus-saittini!!! Mitäs maksankaan koulunkäynnistä, about 5000 euroa vuodessa, ja mitä sillä saan? En yhtikäs mitään! Istun siis nyt John Lewisin cafessa, joka on muuten aika mukava. Tilava. Nettiyhteys on _hidas_. Noo, kunhan saan pari talteen niin selviän huomiseen.

Nyt täytyy juosta mutta ensi kerralla kerron vielä viime viikonlopun tramaattisista (terkkui Hilin papalle) tapahtumista!

Lähtökuopissa

Kolme päivää!

Olen aloittanut jo sekä henkisen että fyysisen siirtymäprosessin. Sen kun on käynyt jo useamman kerran läpi, tietää jo mitä odottaa. Olen kohdassa "iik pari päivää, no mutta miksi aloittaa pakkaaminen vielä", jotta varmasti löytäisin itseni kahden päivän kuluttua ihmettelemässä, että miksi sinne matkalaukkuun ei ole eksynyt vielä muuta kuin tuliaissuklaat, edellyttäen tietysti että ne on käyty ostamssa. Olen sentäs jotain saanut aikaiseksi eli kävin sulkemassa tilini, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Sulkeminen oli puheena jo tiliä avatessa, jolloin luvattiin, että lopun koittaessa frangit seilaavat näppärästi britti-tililleni eikä minun tarvitsisi asiasta murehtia. No nyt kun kävelin tiskille ja kerroin läksiväni muille maille kaunihille, niin kappas en ehtinyt edes kaivaa Lontoon pankin osoitettani esille kun näpsäkkä kasööri-neiti totesi että ai kun mä suljin sen jo, saat rahat vain käteisenä. "Kun kaikkihan aina ottaa käteisenä". Aivan. Koska en mielinyt vaeltaa ympäriinsä kolmen kuukauden palkka kahisevana, tein selväksi että jos on luvattu jotain niin niinhän sitten tehdään. Neiti sitten alkoi selvittää asiaa parin kollegan kera, otti yhteyden Zurichiin asti (siellä taitaa sijaita heidän päämajansa) ja jotenkin keplotteli tilin takaisin auki ja rahnat vyörymään kohti Englantia. Katsotaan löytävätkö perille. 

Kuvat ovat eräältä lauantai-iltapäivältä, kun Pariisi-tytön piti vielä kerran päästä hyppäämään sillalta. Kyllä, tuolta kuvassa olevalta sillalta. Veden kuuluisi olla tuohon palkeissa olevaan tummaan rajaan saakka. Itse kun en ole ihan varma onko matkavakuutukseni enää voimassa tyydyin vain istumaan laiturilla ja kuvailemaan.  Oli niin kauhean kylmäkin.

Kenellä on oikeus kielitaitoon?

Olin muutama päivä sitten varsin mielenkiintoisessa tapaamisessa. Posti toi toissa viikolla kutsun kunnantalolle antamaan lausuntoa siitä, että en ole orja.

Hän kipittää

Sinnepä sitten lyllersin toiselle puolelle kaupunkia Google Mapsin navigoiden reittiä (miksi se ehdottaa kääntymistä tielle, joka on sallittu vain busseille? C'mon, luulisi sen tietävän paremmin). Tapaaminen alkoi hivenen heikosti; istuttuani ensin hyvän tovin penkissä odottamassa että joku kutsuisi nimeäni, respan täti huikkaa tiskin takaa että niin oliko mademoisella kenties tapaaminen jonkun kanssa? No olihan meikällä, tässä kirje rouva on hyvä ja katsoo. Oli vissiin teksti muuttunut laukunpohjalla hepreaksi, sen verran pohdiskelevalla ilmeellä täti kirjettä lähestyi. Soitti sitten jonnekin ja hetken kuluttua inspector tuli heittämään bonjourit ja käski seurata. 

Hän kävi pelaamassa Lacrossea

Kysymykset olivat muuten ihan ok, aika perus, lähinnä halusivat siis varmistaa etten tee liikaa töitä tai asu huonoissa oloissa. Mutta yhdestä järkytyin niin että en tiennyt mitä sanoa. Minähän en siis puhu ranskaa. Ca va ca va joo, mutta siihen se sitten jääkin, ja se ei haittaa yhtään. En valinnut Geneveä/Sveitsiä sillä perusteella, että pääsisin oppimaan uutta kieltä. Tokihan se olisi mukavaa, jos sitä jotain oppisi, mutta yhtälailla voin olla oppimattakin. Joka tapauksessa, tuli puheeksi ranskankurssi ja siellä käymättömyys. Jouduin valitettavasti jättämään väliin ennalta varatun kurssin, eikä se oikein ole kenenkään syy- kuten ei myöskään se, että korvaavaa ei löytynyt. Rahat saatiin takaisin ja kaikki on hyvin, mutta haastattelijatäti ei ollut erityisen iloinen kuullessaan tästä. Kuulemma minä olen täällä nimenomaan oppimassa ranskaa. Mainitsin myös, että puhun suomea lapsille ja englantia isälle. Näin ei missään nimessä tulisi tapahtua. Minun ranskan oppimiseni on tärkeämpi prioriteetti kuin lasten suomenkielen ylläpitäminen. Olin tippua tuoliltani. Aivan käsittämätöntä! Perheiden ei kuulemma tulisi palkata au paireja kotimaistaan, koska se hankaloittaa kielen oppimista. Siis ymmärrän periaatteessa joo, mutta ehkäpä sitten he jotka tavoittelevat natiivin tasoisia kielikykyjä menevät kokonaan ranskankieliseen perheeseen. Mutta että ei saisi palkata itselleen lastenhoitajaa, joka auttaisi jälkikasvua oppimaan omaa äidinkieltään, jota ei kuule keneltäkään muulta kuin yhdeltä vanhemmalta? Anteeksi kuinka. Ihan puistattaa ajatus siitä, että minä riistäisin lapsilta oikeuden oppia kieltä vain jotta minä itse saattaisin oppia muutaman lauseen, jotka nekin luultavasti unohtaisin muutaman kuukauden päästä. Ei lapsella ole mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä samalla tavalla kuin aikuisella (eli tässä tapauksessa au pairilla), vaan he ovat täysin muiden varassa myös kommunikointi-kontaktien kohdalla.

Hän suppaili

Kauhistelin tätä erityisen paljon myös sen takia, että a) poikien suomi on oikeasti tosi huonoa; varsinkin nuoremman kieli on sillä tasolla, että ei kyllä kykenisi esimerkiksi työskentelemään suomeksi, ja b) suomi on niin vaikea kieli eikä muistuta mitenkään esim ranskaa, että sitä on vaikea oppia myöhemmällä iällä, ja varmasti tarvitsisi aikamoista motivaatiota opiskella niin sanotusti kirjan kautta kuin puhuen. Voi olla että heidän kanssaan on vähän peli jo menetetty enkä oleta että heistä kumpikaan kirjoittaisi seuraavaa Finlandia-voittajaa, mutta kyllä lapsen tulisi saada tukea kielenoppimiseensa sen verran, että pystyisi sillä sujuvasti kommunikoimaan. On paljon mielekkäämpää oppia sanastoa ja kielioppia niin, että minä hienovaraisesti korjaan toistuvia virheitä puheessa, kuin että niitä verbitaivutuksia ja muita kammotuksia päntätään kirjasta.


Onko siellä ruudun takana muita au paireja? Olisi mielenkiintoista kuulla, miten tämä muissa perheissä toimii!


Mietin jo että onpa harvinaisen toisiinsa liittymättömiä kuvia, mutta onhan niillä yhteinen kantava teema: urheilu! Ensimmäinen on Espanjasta, photobombasin iskän maisemakuvaa, toinen on Genevestä, puistosta jossa kävin pelailemassa Lacrossea muutama viikko sitten, ja viimonen myöskin täältä sveitsinmaalta, suppailu-sunnuntailta. Siinä on muuten hauska laji!

Ain't no mountain high enough

Näillä leveysasteilla ei voi oikeasti muuta kuin vain ihastella luontoäidin taidokkuutta. Koitan parhaani mukaan ottaa tästä niin kamalan nopeasti juosseesta kesästä mahdollisimman paljon irti, ja tutkia ympäristöäni kun siihen vaan mahdollisuus tulee. Sunnuntaina pakattiin koko perhe  autoon (joskin isä puuttui, mutta tuuraajana oli hänen "veljensä"; en ihan ymmärtänyt miten tämä sukulaissuhde täsmälleen menee, mutta oletettavasti heissä ainakin jonkun verran samaa verta virtaa) ja matkailtiin Ranskan puolelle Annecyn lähelle. Jos tarkkoja ollaan niin ei siis ihan Alpeille (vieläkään) päästy, mutta vuori kuin vuori ja näin sentään Mont Blancin. Jonka kyllä näkee ihan tästä meiltä kotoakin tosin, hehheh. 

Annecyssähän olen käynyt jo aiemminkin, mutta nopea scrollaus alaspäin kertoi, että kuvat eivät ole vielä löytäneet tänne asti! No mutta se on kuulkaas söpö kaupunki. Ja komean näköinen noin yläilmoistakin katsottuna. Kiipeily oli kohtalaisen helppo ja lyhyt, joten ehdottomasti suosittelen mikäli noille tienoille eksyy. En tosin lähtisi mikäli vähänkään satelee, sen verran oli jyrkkää että on se kuivan kelin keikka, varsinkin jos jalasta löytyy kunnon vaelluskenkien sijaan lenkkarit. Tämän suuren urheilusuorituksen jälkeen olikin hyvä mennä iltapäiväkahveelle Ranskan-isovanhemmille, joilla on noilla huudeilla kakkosasunto- ilmeisesti aina välillä täytyy päästä Pariisia pakoon, heillä on kuulemma niin valtava kämppä ihan keskustassa että ei sitä vanhukset aina jaksa. Ymmärrän tottakai. Illalla mentiin vielä kauden viimeiseen ulkoilmaleffaan (eri seurassa kylläkin), Mamma Mia! 

ps. oon asunut tossa paidassa siitä lähtien kun vihdoin sain sen kätösiini yli kuukauden odotuksen jälkeen. tilasin sen jo kesäkuussa Asokselta Suomi-osoitteeseen (koska he vaativat että maksukortin osoite on sama kuin postitus, tosi jees) olettaen, että se kerkeäisi saapuvaksi ennen kuin vanhempani lähtevät Espanjan-reissulle (jossa heidät siis kohtaisin). eipä tietenkään tullut. nyt sitten viime viikonloppuna viimein pääsin siihen käsiksi, ja kuten kuvasta näkyy ei se todellakaan puseroa kummempi ole, mutta kyllähän mihin tahansa kun lataa viikkojen odotuksen päälle niin sen arvo nousee. ei sillä että tämä olisi teitä kauheasti kiinnostanut. 

Ottaisin

Olen lähes huomaamattani harrastanut pienimuotoista ostolakkoa tässä viime aikoina ja tyytynyt lähinnä kokoamaan listaa palasista, jotka voisivat syksyistä karderoobiani täydentää. Kaikki alkoi siitä, kun koin herätyksen ja vihdoin ymmärsin kumisten Melissa-kenkieni kätevyyden. Siis mitkä kengät! Käyvät joka säähän, ja joka säätä tuolla armaalla Britannian saarella tulee koettua päivittäin, melkoisen usein jopa tunneittain. Säänkestävästä materiaalista valmistetuille jalkineille on siis tilausta, ja koska onhan se nyt tylsää lampsia niissä yksissä ja samoissa baltsuissa varje dag, niin jos vähän kukkaronnyörejä löysäisi ja kipaisisi hakemaan nuo Vivianne Westwoodit. Harkinnassa on myös yhdet Ted Bakerit sekä Hunterin baltsut (miksi en tiennyt että siltäkin merkiltä löytyy sirompaa mallia??), mutta nämä ovat tällä hetkellä kärkipäässä  oletettavasti tähän kavioon sopivan lestinsä ansiosta.

Seuraavana hankitalistalla olisi trenssi. Valitettavasti ihan kuvan Burberryyn ei opiskelijabudjettini veny, mutta bongasin juuri muutama päivä sitten erittäin varteenotettavan vaihtoehdon Vero Modasta. Vero Moda ei ole enää vuosikausiin kuulunut meikäläisen suosikkeihin (aikanaan se oli kotipitäjän ainut muotiliike Seppälän lisäksi. yliannostus, traumat, no mitä näitä nyt on) mutta koska Genevessä on suurempi valikoima Vuiskoja sun muita kuin tavallisen tallaajan lompakkoa ajattelevia putiikkeja, astuin pakon edessä Vero Moda/Onlyn ovista sisään. Muistelin myös, että osasyy miksi en enää kyseisessä paikassa ole aikoihin käynyt, on vaatteiden huono istuvuus omaan varteeni. Erittäin suurella varauksella siis päätin kokeilla hyllystä löytynyttä trenssiä, joka näytti hämmästyttävän paljon täsmälleen siltä, mitä olen etsinyt. Ja se oli! Valitettavasti vain beigeä ei löytynyt koossani joten pusakka jäi hankkimatta, eikä tässä kai muutenkaan ole kauhean paljon järkeä ostella mitään kovin suurta, kun taas parin viikon päästä pitäisi muuttaa.

Siinäpä kai ne tärkeimmät, muuten tarvetta olisi esim. uusille Dr. Denimeille sekä monensorttisille peruspuseroille. Ylipäätään tällä hetkellä tekisi mieli ottaa vähän klassisempi (lukuunottamatta noita jegginsejä hehheh) linjaus vaateostoihin, kaipa sitä voisi jo alkaa jollain tasolla varustautumaan aikuisuuteen ja työpukeutumiseen. Välineurheilija mikä välineurheilija.


kuva

Class of 2004

Heippodei.

Aloitin tämän postauksen jo kahdesti kunnes vihdoin tajusin, että mistä ja koska sitä on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta. Olin siis viikonloppuna ala-asteluokkani kymppivuotisluokkakokouksessa. Ensin ajattelin, että juhlistimme sitä kuinka kymmenen vuotta sitten alkoi koulutie. Ehh, think again. Sitten älysin, että tasan kymmenen vuotta sitten päättyi tuo hienosti sujunut opinpolku. No lähempänä. Eli siis, yksi vuosikymmen sitten lähdimme ala-asteelta suureen maailmaan, mutta se toki tapahtui silloin kun pitääkin- eli kesän alussa, ei tietenkään lopussa, idiootti. Juhlat nyt vaan pidetään nyt, kun keväällä/kesällä on niin paljon kaikkea muuta. On näköjään kyseenalaista olisiko allekirjoittanutta kyseisestä laitoksesta kannattanut päästää ollenkaan, mutta niin kuitenkin pääsi käymään, ja sitähän täytyy luonnollisesti juhlistaa. 

Se että ylipäätäänsä pääsin juhlahumuun osallistumaan, on ollut erittäin epävarmaa jo vuosikausia. Vuosikausia siksi, että kaveriporukassamme on aina tasaisin väliajoin tässä ajan saatossa mietiskelty, että "enää x määrä vuosia luokkakokoukseen". Näin ollen muutettuani enemmän tahi vähemmän pysyvästi Suomen rajojen ulkopuolelle, olen psyykannut itseäni sitä varten, että vielä jonain päivänä tuo kauan odotettu hetki koittaa, ja olen tuhansien kilometrien päässä. Niinhän siinä kävi. Keväällä ostettuani menolennon Sveitsiin oli selvää, että olen 100% varmuudella kiinni alppimaisemissa koko elokuun. Noh, kyllähän sen lottoajatkin tietävät, että elämä voi muuttua. Heinäkuun lopulla sain tietää, että olisin kuin olisinkin elokuun ensimmäisen viikon vapaalla. Mainittuani asiasta täällä blogin puolella, tuli kiireen vilkkaa Suomen päästä whatsappia: "siis olet vapaalla koko luokkakokousviikon? no tulet tänne! laita lennot varaukseen ja tilinumeroa pöytään, me maksetaan". En oikeasti vieläkään osaa pukea sanoiksi miten otettu olen tästä eleestä. Että kaverini, jokainen muuten (enemmän tai vähemmän) opiskelija, olivat valmiita laittamaan verrattain paljon rahaa likoon, ihan vaan että minäkin voisin osallistua. Olen vilpittömästi pahoillani jokaisen teidän puolesta, jotka eivät näitä upeita ihmisiä tunne (mutta jos haluatte tutustua niin tässäpä Hilma ja täältä löytyy Karo, Heidillä ei valitettavasti blogia ole). 

Torstai-iltapäivästä kahvittelin ensin Lontoon-kämppikseni kanssa, joka sattui olemaan Genevessä lomalla. Lentokentällä taapersin koneeseen paikalle 4F, ja pakko tähän kohtaan huomauttaa jotain: mikä siinä on, että AINA kun kyttää että koska online check in aukeaa että pääsee vaihtamaan istuimen 26B johonkin vähän parempaan ja onnistuu kuin onnistuukin nappaamaan sen lähes eturivin paikan, niin koneesta poistuessa on BUSSIKULJETUS TERMINAALIIN. Hukkaan menee. Joo hästägfirstworldproblems. Mutta kun oli pelkät käsimatkatavarat ja kiirus kotiin. Tästä järkytyksestä juuri ja juuri toipuneena vietin n. kolme päivää yhden perjantain aikana. Olin jo aamukahdeksalta Kulmakonditorian mokkapalan ääressä, kävin kiertelemässä vaatekauppoja, visiteerasin pappaa, vietin hetken jos toisenkin ostamassa lauantain murkinatarvikkeita, leivoin hyvässä seurassa viisi erilaista piirakkaa, ja ehdin silti vielä kevyesti neljäksi tunniksi vaihtamaan kuulumisia vaimokkeen tykö ennen kuin kello kävi keskiyötä. Kun on ostanut aika viime hetkellä lentoliput parin päivän reissulle, voin kertoa että joka minuutille voi laittaa hintalapun. Ne kannattaa siis käyttää tehokkaasti. 

Lauantain koittaessa olikin jo jännitys ihan huipussaan. Iltapäivästä lastattiin auto niin täyteen tavaraa, että luulisi kiesimme olleen matkalla pidemmällekin turneelle kuin parin kilometrin päästä löytyvälle hiihtomajalle. Meikäläinen koitti ottaa emännän tehtävät haltuunsa, ja puki asianmukaiset vermeet niskaansa. Pienen Spotify-sodan (miten vaikeaa voikaan olla julkisen soittolistan jakaminen), salaatin ja itsemme valmiiksi laiton jälkeen kello kävikin jo kuutta, ja oli juhlan aika! Kansaa saapui kiitettävä määrä, aikalailla tasan puolet siitä, mitä luokkamme on ollut suurimmillaan (32-33 lasta). Myös sekä 1-3- että 4-6-luokkiemme opettajat pääsivät kuin pääsivätkin paikalle! Heissä ei jostain syystä ajan kuluminen näy sitten ollenkaan. Eikä kyllä kaikissa muissakaan. Muutamat näyttävät hätkähdyttävän paljon entisiltä itseiltään, toiset taas eivät ollenkaan. Pienten alkujännittelyiden ja kankeuden jälkeen pirskeet kuulemma jatkuivat aamukahdeksaan saakka, itse poistuin jo viideltä. Aivan mieletön ilta ja täytti sekä ylitti kaikki odotukset. Kyllähän se jo tiedettiin, että meillä oli noiden kuuden vuoden ajan maailman paras luokka, ja miten mahtavaa olikaan huomata, että sitä se on yhä edelleen! Pidetään seuraavat bileet jo viiden vuoden päästä jooko jooko!

Mitä kuuluu?

No mitäs tänne.

- Lomalainen vielä porskuttaa vailla huolen häivää. Mitä nyt vähän stressaa vaihteeksi koittavasta asunnonmetsästyksestä, siitä valmistuuko silloin kun pitäisi, ja jos niin käy niin mitä sitten tekee. No ei niitä kuulu stressata just nyt hei, lopeta jo.

onneksi kuitenkin

- Ensi viikolla takaisin arkeen. Poitsut palaavat sunnuntaina, ja maanantaista eteenpäin vietetään viikko ihan vaan löllöten. Sitä seuraava viikko menee taas vapaalla (!). En jaksa tätä lomailua enää hei haluan tehdä töitä :D Jos joku haluaa palkata mut elokuun ensimmäiseksi viikoksi tekemään ihan mitä tahansa pliis ottakkee yhteyttä!

- Espanjassa oli kuuma ja Lontoossa mahdollisesti vielä kuumempi. Tai no ainakin hikisempi. Olin täysin unohtanut millaiseksi massiiviseksi pätsiksi koko metropolin joukkoliikenne muuttuu rankemmilla plusasteilla. Huhhuh, enpä ollutkaan hetkeen saunonut. 

- Olin Baby. Ylläolevasta kuvasta on leikattu pois mm. kolme miespuolista Ginger-spiceä. 90-luvun teemabileet. En muuten tiedä kuinka hyvin kuvasta tulee esille, mutta napsaisin taas vähän hiuksista pituutta pois. Josko nämä taas alkaisivat kasvaa hiukan rivakampaa tahtia, tuntuu että edistystä ei ole hetkeen tapahtunut. 

- Sain vähän paremmin käsitystä, että millaista on kaksikulttuurisen parisuhteen arki. Ei me olla ihan samasta puusta veistettyjä, ehkä vierekkäisiltä tonteilta kuitenkin. Varsinkin tuolla kyökin puolella eroavaisuudet alkavat kukkimaan. Minä huuhdon astiat tiskauksen viimeisenä vaiheena niin kuin nyt yleensä täysjärkiset ihmiset tekevät. Hän ei. Tiedän kyllä että niin se vaan toimi tuolla saarivaltiossa eli ei se ihan täytenä tällinä tullut, mutta asiat ovat kovin erilaisia kun niitä kokee käytännössä. Ne muuttuvat eläviksi. Eihän siitä tietenkään mitään isompaa showta tarvitse tehdä, hän olkoon huuhtomatta ja minä huuhdon jos mieli tekee. Kunhan tein huomion. Myös ruokailutottumuksemme ovat jokseenkin erilaiset, kuten myös ruoanlaittometodimme. 

- Olen koukussa. Dinner Date-nimiseen ohjelmaan. Ja sen verran pahasti, että kun Sveitsin-telkkarista loppui brittikanavatilaus, asensin läppärilleni VPN-palvelimen, jolla kiertää netti-tv-saittien geoblokkaus (ja tämä on muuten täysin laillista, toim.huom). En erityisemmin välitä realitystä, enkä varsinkaan ruoka-sellaisesta, mutta jokin siinä vaan viehättää. 

- Jenkki ei ole enää se ainut oikea. Enkä nyt tarkoita, että olisin ollut pahasti pihkaantunut johonkin ameriikan karjuun vaan purkka-makunystyräni ovat kokeneet mullistuksen, eivätkä enää vaadi sitä tuttua ja turvallista kotimaista. Tällä hetkellä ygösenä on kanelipurkka, joka saattaa kuulostaa jokseenkin erikoiselta mutta toimii! 

Viisi piinaavan pitkää viikkoa vielä edessä.