2.10.

Ois vaikka minkämoista satua kerrottavana, mutta aika ei anna periksi minkään Sinuhe egyptiläisen verran turinoida, joten tässä olisi muutamalla ranskalaisella viivalla viimeisintä elämää:

- MEILLÄ ON KÄMPPÄ. auuuuuuuuuuuu!!!

- siihen kytkeytyy hyvin tiivisti jälleen kerran erittäin kummalliset 48 tuntia. Tai ehkä 36. Mutta kaksi päivää kuitenkin. No koitanpa selittää: Meillä oli näyttö sovittuna torstai-iltapäivänä. Kuvien perusteella vaikutti todella lupaavalta asumukselta, ja olimme jopa löytäneet erittäin mukavanoloisen kämppiksen muovaamaan duostamme trion. Käytiin toteamassa että njooh, ihan ok, mutta mennäänpä nyt vielä varuiksi Foxtonsiin. Sieltä meidät kiidätettiin katsomaan yhtä työmaata, josta luvattiin parissa viikossa leipoa edustuskuntoinen asunto. Mikäpäs siinä sitten, tarjousta pöytään vaan kun budjettiinkin mahtui. Matkalla junalle huomasimme kovin houkuttelevan "2-4-1"-koktailitarjouskyltin. No eihän sellaista voi ohittaa! Sanottiin että ne yhdet otetaan. Muistan heikosti vyöryväni sitä juna-asemaa kohti n. 6 tuntia myöhemmin neljä drinkkiä, viisi(?) shottia sekä puolikas pitsa vatsan täytteenä. Olimme tehneet kavereita paikan omistajan kanssa (terggui Massimo) joka ystävällisesti kieltäytyi ottamasta maksua vastaan yhtään mistään. Aurinko nousi seuraavana aamuna, minä en. Tai en ennen kuin välitysfirman manager pirauttaa että top of the morning, käydäänkö vielä läpi nämä teidän speksit niin voidaan esittää vuokraisännälle tämä teidän tarjous. Siinäpä sitten yritän rukoilla jotain pyhää voimaa, että kovaa vauhtia ylöspäin kierivä eilinen pitsa pysyisi siellä sisuksissa vielä muutaman minuutin, että saisin vakuutettua että "eihän me mitään biletyttöjä olla". Kyllä oli Shivat, Vishnut ja muut jumaloliot kuulolla, koska noin puolen tunnin päästä tuli puhelu samasta numerosta onnitellen, että teillä olisi lokakuussa katto pään päällä. Niin kunhan vaan ensin maksatte puolen vuoden vuokrat 24 tunnin kuluessa. Toki maksupoliitikasta oli ollut puhetta aiemmin, mutta ei todellakaan siitä, että kaikki tulee maksaa vuorokauden sisään. Sitten käpälää pystyyn, kuinka monella opiskelijalla möllöttää tilillä jatkuvassa käyttövalmiudessa kuuden kuukauden vuokra, puolentoista kuun takuu ja muutama huntti toimistokuluihin? Ei varmaan ihan kauhean monella. Ei minullakaan. Siinäpä alkoi sellainen taisto aikaa ja humalatilasta palautumista vastaan, että Jack Bauer ja hänen 24 tunnin pikkuongelmansa ovat täysin mitättömiä. Lisäpiristyksenä se, että eihän meillä tietenkään ollut nettiä kotona. Jotenkin sain kuitenkin koottua itseni ja tarvittavat punnat, eli loppu hyvin kaikki hyvin, mutta en ole vieläkään saanut Massimolta sähköpostikutsua viininmaisteluiltaan, vaikka osoitteeni annoin!

Saako noin pitkää tekstiä edes laittaa yhden ranskiksen alle? Ei varmaan.

- koulu alkoi eilen. Sitä on hurjat neljä tuntia viikossa. Ja silti lasketaan olevan "full time education", hohhoh. Ei tuo reilu neljän kuukauden kesäloma kyllä riittänyt alkuunkaan. Voiko santsata?

- kävin hot joogassa toissa päivänä. En ole eläissäni ollut niin iloinen nähdessäni suihkun. Enkä tiennyt, että sääret voivat hiota niin paljon. Aivan kertakaikkisen kamala kokemus. Mutta olen maksanut viidestä kerrasta, joten kai täytyy vielä neljä tuntia kärsiä…

- kai muuten tiesitte jo toverit että Modern Family on palannut? No nyt tiedätte!

Lauantaina tulee Karo jee :)

Hackney One

Karnivaali. Karnevaali? Hämmentävä sana. Ja tapahtuma, jonka aikana tunsin itseni sekä äärimmäisen valkoiseksi että älyttömän tylsäksi. Mahtava meno siitä huolimatta. En ole koskaan ennen kuullut  Hackney One Carnivalista, mutta voin sanoa varmaksi, että menen ensi vuonna uudestaan. Olen käynyt THE karnevaalissa aka Notting Hillissä muutama vuosi sitten, mutta se ei muistikuvieni mukaan ollut läheskään tämänkaltainen. Hackney on ehtaa itää, ja idässä ei olla lännessä- idässä ollaan rentoja. En sen pahemmin tätä tapausta etukäteen tutkinut, mutta paraatin aikana sain käsityksen, että teema on ainakin jollain tasolla Karibia. Näkyi siellä Nelson Mandelaakin, ja oikeastaan kaikenlaista. 

Kaikenlaista näkee kyllä muuallakin. Istutaan vaihteeksi Westfieldissä ilmaisen wifin luona. Kello on kymmenen illalla. Ollaan John Lewisin vieressä olevassa sohvarykelmässä, ja naapurinurkassa pidetään kasuaalisti raamattupiiriä. Koska miksi ei? 

Lauantaiturinoita

Olin juuri tulossa kirjoittamaan siitä kuinka paljon just nyt kyrsii se, että olen mitä ilmeisimmin hukannut opiskelijakorttini, mutta avattuani bloggerin huomasin, että tänne on virranut väkeä osoitteesta, josta en ikinä olisi uskonut löytyväni- nimittäin vauva.fi. Eipä siinä mitään, tervetuloa joka iikka! Täällä on tilaa. Piristi kovasti päivääni!

Hukkuneen kortin lisäksi nimittäin tällä hetkellä autuuteni tiellä on asunnnonlöytämisen vaikeus. Mahdottomuus, jos tarkkoja ollaan. Esimerkki: soitin aamulla yhdestä neljän makkarin talonpätkästä, joka oli tietysti jo mennyt- vaikka oli listattu neljä tuntia sitten. Olemme myös rekisteröineet detaljimme jo vaikka missä, mutta kukaan ei soita. Tai lähetä sähköpostia. Edes kirjekyyhkyä. Koskahan alkaa olla paniikin aika?

Lupasin muuten kertoa siitä varsin tramaattisesta viimeisestä Sveitsi-viikonlopusta. Käytiin siinä lauantaina lounaspöytään, kun perheen äiti plaraa puhelintaan, ja sattuu huomamaan viime yönä tulleen viestin. Uusi au pair, jota pitäisi ihan muutaman tunnin kuluttua lähteä hakemaan lentokentältä, ilmoittaa että eipä olekaan tulossa. Ei edes paljoa pahoitellut. Siitä alkoivat yhdet elämäni omituisimmista kahdesta vuorokaudesta, joiden aikana varattiin lentoja, peruttiin lentoja, pakattiin osat tavaroista, pakattiinkin kaikki tavarat, oltiin lähdössä, palaamassa, lähdössä taas ja lopulta takaisin Lontoossa. Lähtömielentila oli yhdellä sanalla kuvailtuna hämmentynyt, siis mitä juuri tapahtui? Onneksi ihan yhtäkkiä sitä olikin takaisin siellä, missä kuuluukin olla, ja mistä on ollut aivan tarpeeksi kauan poissa. Niin he löysivät jo sunnuntai-iltana uuden au pairin. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Nyt painelen kaupan kautta kotio kyökin puolelle, lupasin tehdä illallista. Vaikka pelkään tuon varakämppäni hellaa, se on aikamoinen liekinheitin. Kaasuliedet eivät aina ole tovereita. 

Perillä, osa 5602560257

Pahoittelut pienestä radiohiljaisuudesta jälleen kerran, Lontooseen päästiin mutta netti jäi matkalle. Väliaikaisasumukseni on ihanaakin ihanampi, mutta World Wide Webin tavoittamattomissa. Tai olisihan se jos vaan olisi modeemi. Asustan siis tällä hetkellä tyhjää, myynnissä olevaa 3 bed+ 2 lounge+ garden- kämppää, jossa on aikalailla pelkästään sänky ja sohva. Niin ja teltta. Olen ensi torstaihin saakka pyhässä yksinäisyydessäni, joten koitan ottaa tästä kartanonherruudestani mahdollisimman paljon irti, ja olen jo esimerkiksi omistanut yhden huoneen aamu- ja toisen iltajoogalle. Eri asia jaksanko vääntyä noin moniin asanoihin ihan päivittäin, mutta nautin tarjotusta mahdollisuudesta. Toisessa loungessa on myös se teltta, joten mulla on telttailuhuone. Niinkuin nyt jokaisella tulisi olla. 

Olen siis pitkälti täsmälleen samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Asun netittömässä kämpässä, ja itken tavaroideni perään. Tällä viikolla on alkanut vihdoin iskeä kohtalaisen kova ikävä omaisuuttani kohtaan. Olen elänyt nyt kesäkuun alusta saakka vaatteilla ja kengillä, jotka mahtuvat yhteen keskikokoiseen matkalaukkuun sekä normaalikokoiseen urheilukassiin. Samaiseen muuten, jonka joskus olen täällä esitellytkin sisältöineen- jotka kattoivat päivän tarpeet. Kuinka kaipaankaan niitä kaikkia kymmeniä mekkoja, kenkiä, hameita, bleisereitä ja takkeja jotka ovat juuri tälle ilmalle tarkoitettu! Kaipaan myös paistinpannuani. Ja lempiveistäni. Hajuvesiä. Vanhaa tietokonettani, jossa on levyasema, jonka avulla voisin katsoa DVD:itä. Adapteria, jotta saisin sähköhammasharjani ladattua. Voih, voih. Kämpänmetsästys käy hitaalla, mutta ottaa varmasti lisää vauhtia iiiihan kohta, kun tuleva kämppikseni saapuu paikalle (hän vaikuttaa pelottavan tehokkaalta). 

Koitin käydä eilen koulun kirjastossa vähän datailemassa, ja yritin laittaa pari Frasieria talteen- mutta pirun koulu on mennyt blokkaamaan kaikki striimaus-saittini!!! Mitäs maksankaan koulunkäynnistä, about 5000 euroa vuodessa, ja mitä sillä saan? En yhtikäs mitään! Istun siis nyt John Lewisin cafessa, joka on muuten aika mukava. Tilava. Nettiyhteys on _hidas_. Noo, kunhan saan pari talteen niin selviän huomiseen.

Nyt täytyy juosta mutta ensi kerralla kerron vielä viime viikonlopun tramaattisista (terkkui Hilin papalle) tapahtumista!

Lähtökuopissa

Kolme päivää!

Olen aloittanut jo sekä henkisen että fyysisen siirtymäprosessin. Sen kun on käynyt jo useamman kerran läpi, tietää jo mitä odottaa. Olen kohdassa "iik pari päivää, no mutta miksi aloittaa pakkaaminen vielä", jotta varmasti löytäisin itseni kahden päivän kuluttua ihmettelemässä, että miksi sinne matkalaukkuun ei ole eksynyt vielä muuta kuin tuliaissuklaat, edellyttäen tietysti että ne on käyty ostamssa. Olen sentäs jotain saanut aikaiseksi eli kävin sulkemassa tilini, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Sulkeminen oli puheena jo tiliä avatessa, jolloin luvattiin, että lopun koittaessa frangit seilaavat näppärästi britti-tililleni eikä minun tarvitsisi asiasta murehtia. No nyt kun kävelin tiskille ja kerroin läksiväni muille maille kaunihille, niin kappas en ehtinyt edes kaivaa Lontoon pankin osoitettani esille kun näpsäkkä kasööri-neiti totesi että ai kun mä suljin sen jo, saat rahat vain käteisenä. "Kun kaikkihan aina ottaa käteisenä". Aivan. Koska en mielinyt vaeltaa ympäriinsä kolmen kuukauden palkka kahisevana, tein selväksi että jos on luvattu jotain niin niinhän sitten tehdään. Neiti sitten alkoi selvittää asiaa parin kollegan kera, otti yhteyden Zurichiin asti (siellä taitaa sijaita heidän päämajansa) ja jotenkin keplotteli tilin takaisin auki ja rahnat vyörymään kohti Englantia. Katsotaan löytävätkö perille. 

Kuvat ovat eräältä lauantai-iltapäivältä, kun Pariisi-tytön piti vielä kerran päästä hyppäämään sillalta. Kyllä, tuolta kuvassa olevalta sillalta. Veden kuuluisi olla tuohon palkeissa olevaan tummaan rajaan saakka. Itse kun en ole ihan varma onko matkavakuutukseni enää voimassa tyydyin vain istumaan laiturilla ja kuvailemaan.  Oli niin kauhean kylmäkin.

Kenellä on oikeus kielitaitoon?

Olin muutama päivä sitten varsin mielenkiintoisessa tapaamisessa. Posti toi toissa viikolla kutsun kunnantalolle antamaan lausuntoa siitä, että en ole orja.

Hän kipittää

Sinnepä sitten lyllersin toiselle puolelle kaupunkia Google Mapsin navigoiden reittiä (miksi se ehdottaa kääntymistä tielle, joka on sallittu vain busseille? C'mon, luulisi sen tietävän paremmin). Tapaaminen alkoi hivenen heikosti; istuttuani ensin hyvän tovin penkissä odottamassa että joku kutsuisi nimeäni, respan täti huikkaa tiskin takaa että niin oliko mademoisella kenties tapaaminen jonkun kanssa? No olihan meikällä, tässä kirje rouva on hyvä ja katsoo. Oli vissiin teksti muuttunut laukunpohjalla hepreaksi, sen verran pohdiskelevalla ilmeellä täti kirjettä lähestyi. Soitti sitten jonnekin ja hetken kuluttua inspector tuli heittämään bonjourit ja käski seurata. 

Hän kävi pelaamassa Lacrossea

Kysymykset olivat muuten ihan ok, aika perus, lähinnä halusivat siis varmistaa etten tee liikaa töitä tai asu huonoissa oloissa. Mutta yhdestä järkytyin niin että en tiennyt mitä sanoa. Minähän en siis puhu ranskaa. Ca va ca va joo, mutta siihen se sitten jääkin, ja se ei haittaa yhtään. En valinnut Geneveä/Sveitsiä sillä perusteella, että pääsisin oppimaan uutta kieltä. Tokihan se olisi mukavaa, jos sitä jotain oppisi, mutta yhtälailla voin olla oppimattakin. Joka tapauksessa, tuli puheeksi ranskankurssi ja siellä käymättömyys. Jouduin valitettavasti jättämään väliin ennalta varatun kurssin, eikä se oikein ole kenenkään syy- kuten ei myöskään se, että korvaavaa ei löytynyt. Rahat saatiin takaisin ja kaikki on hyvin, mutta haastattelijatäti ei ollut erityisen iloinen kuullessaan tästä. Kuulemma minä olen täällä nimenomaan oppimassa ranskaa. Mainitsin myös, että puhun suomea lapsille ja englantia isälle. Näin ei missään nimessä tulisi tapahtua. Minun ranskan oppimiseni on tärkeämpi prioriteetti kuin lasten suomenkielen ylläpitäminen. Olin tippua tuoliltani. Aivan käsittämätöntä! Perheiden ei kuulemma tulisi palkata au paireja kotimaistaan, koska se hankaloittaa kielen oppimista. Siis ymmärrän periaatteessa joo, mutta ehkäpä sitten he jotka tavoittelevat natiivin tasoisia kielikykyjä menevät kokonaan ranskankieliseen perheeseen. Mutta että ei saisi palkata itselleen lastenhoitajaa, joka auttaisi jälkikasvua oppimaan omaa äidinkieltään, jota ei kuule keneltäkään muulta kuin yhdeltä vanhemmalta? Anteeksi kuinka. Ihan puistattaa ajatus siitä, että minä riistäisin lapsilta oikeuden oppia kieltä vain jotta minä itse saattaisin oppia muutaman lauseen, jotka nekin luultavasti unohtaisin muutaman kuukauden päästä. Ei lapsella ole mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä samalla tavalla kuin aikuisella (eli tässä tapauksessa au pairilla), vaan he ovat täysin muiden varassa myös kommunikointi-kontaktien kohdalla.

Hän suppaili

Kauhistelin tätä erityisen paljon myös sen takia, että a) poikien suomi on oikeasti tosi huonoa; varsinkin nuoremman kieli on sillä tasolla, että ei kyllä kykenisi esimerkiksi työskentelemään suomeksi, ja b) suomi on niin vaikea kieli eikä muistuta mitenkään esim ranskaa, että sitä on vaikea oppia myöhemmällä iällä, ja varmasti tarvitsisi aikamoista motivaatiota opiskella niin sanotusti kirjan kautta kuin puhuen. Voi olla että heidän kanssaan on vähän peli jo menetetty enkä oleta että heistä kumpikaan kirjoittaisi seuraavaa Finlandia-voittajaa, mutta kyllä lapsen tulisi saada tukea kielenoppimiseensa sen verran, että pystyisi sillä sujuvasti kommunikoimaan. On paljon mielekkäämpää oppia sanastoa ja kielioppia niin, että minä hienovaraisesti korjaan toistuvia virheitä puheessa, kuin että niitä verbitaivutuksia ja muita kammotuksia päntätään kirjasta.


Onko siellä ruudun takana muita au paireja? Olisi mielenkiintoista kuulla, miten tämä muissa perheissä toimii!


Mietin jo että onpa harvinaisen toisiinsa liittymättömiä kuvia, mutta onhan niillä yhteinen kantava teema: urheilu! Ensimmäinen on Espanjasta, photobombasin iskän maisemakuvaa, toinen on Genevestä, puistosta jossa kävin pelailemassa Lacrossea muutama viikko sitten, ja viimonen myöskin täältä sveitsinmaalta, suppailu-sunnuntailta. Siinä on muuten hauska laji!

Ain't no mountain high enough

Näillä leveysasteilla ei voi oikeasti muuta kuin vain ihastella luontoäidin taidokkuutta. Koitan parhaani mukaan ottaa tästä niin kamalan nopeasti juosseesta kesästä mahdollisimman paljon irti, ja tutkia ympäristöäni kun siihen vaan mahdollisuus tulee. Sunnuntaina pakattiin koko perhe  autoon (joskin isä puuttui, mutta tuuraajana oli hänen "veljensä"; en ihan ymmärtänyt miten tämä sukulaissuhde täsmälleen menee, mutta oletettavasti heissä ainakin jonkun verran samaa verta virtaa) ja matkailtiin Ranskan puolelle Annecyn lähelle. Jos tarkkoja ollaan niin ei siis ihan Alpeille (vieläkään) päästy, mutta vuori kuin vuori ja näin sentään Mont Blancin. Jonka kyllä näkee ihan tästä meiltä kotoakin tosin, hehheh. 

Annecyssähän olen käynyt jo aiemminkin, mutta nopea scrollaus alaspäin kertoi, että kuvat eivät ole vielä löytäneet tänne asti! No mutta se on kuulkaas söpö kaupunki. Ja komean näköinen noin yläilmoistakin katsottuna. Kiipeily oli kohtalaisen helppo ja lyhyt, joten ehdottomasti suosittelen mikäli noille tienoille eksyy. En tosin lähtisi mikäli vähänkään satelee, sen verran oli jyrkkää että on se kuivan kelin keikka, varsinkin jos jalasta löytyy kunnon vaelluskenkien sijaan lenkkarit. Tämän suuren urheilusuorituksen jälkeen olikin hyvä mennä iltapäiväkahveelle Ranskan-isovanhemmille, joilla on noilla huudeilla kakkosasunto- ilmeisesti aina välillä täytyy päästä Pariisia pakoon, heillä on kuulemma niin valtava kämppä ihan keskustassa että ei sitä vanhukset aina jaksa. Ymmärrän tottakai. Illalla mentiin vielä kauden viimeiseen ulkoilmaleffaan (eri seurassa kylläkin), Mamma Mia! 

ps. oon asunut tossa paidassa siitä lähtien kun vihdoin sain sen kätösiini yli kuukauden odotuksen jälkeen. tilasin sen jo kesäkuussa Asokselta Suomi-osoitteeseen (koska he vaativat että maksukortin osoite on sama kuin postitus, tosi jees) olettaen, että se kerkeäisi saapuvaksi ennen kuin vanhempani lähtevät Espanjan-reissulle (jossa heidät siis kohtaisin). eipä tietenkään tullut. nyt sitten viime viikonloppuna viimein pääsin siihen käsiksi, ja kuten kuvasta näkyy ei se todellakaan puseroa kummempi ole, mutta kyllähän mihin tahansa kun lataa viikkojen odotuksen päälle niin sen arvo nousee. ei sillä että tämä olisi teitä kauheasti kiinnostanut.