Olin juuri tulossa kirjoittamaan siitä kuinka paljon just nyt kyrsii se, että olen mitä ilmeisimmin hukannut opiskelijakorttini, mutta avattuani bloggerin huomasin, että tänne on virranut väkeä osoitteesta, josta en ikinä olisi uskonut löytyväni- nimittäin vauva.fi. Eipä siinä mitään, tervetuloa joka iikka! Täällä on tilaa. Piristi kovasti päivääni!
Hukkuneen kortin lisäksi nimittäin tällä hetkellä autuuteni tiellä on asunnnonlöytämisen vaikeus. Mahdottomuus, jos tarkkoja ollaan. Esimerkki: soitin aamulla yhdestä neljän makkarin talonpätkästä, joka oli tietysti jo mennyt- vaikka oli listattu neljä tuntia sitten. Olemme myös rekisteröineet detaljimme jo vaikka missä, mutta kukaan ei soita. Tai lähetä sähköpostia. Edes kirjekyyhkyä. Koskahan alkaa olla paniikin aika?
Lupasin muuten kertoa siitä varsin tramaattisesta viimeisestä Sveitsi-viikonlopusta. Käytiin siinä lauantaina lounaspöytään, kun perheen äiti plaraa puhelintaan, ja sattuu huomamaan viime yönä tulleen viestin. Uusi au pair, jota pitäisi ihan muutaman tunnin kuluttua lähteä hakemaan lentokentältä, ilmoittaa että eipä olekaan tulossa. Ei edes paljoa pahoitellut. Siitä alkoivat yhdet elämäni omituisimmista kahdesta vuorokaudesta, joiden aikana varattiin lentoja, peruttiin lentoja, pakattiin osat tavaroista, pakattiinkin kaikki tavarat, oltiin lähdössä, palaamassa, lähdössä taas ja lopulta takaisin Lontoossa. Lähtömielentila oli yhdellä sanalla kuvailtuna hämmentynyt, siis mitä juuri tapahtui? Onneksi ihan yhtäkkiä sitä olikin takaisin siellä, missä kuuluukin olla, ja mistä on ollut aivan tarpeeksi kauan poissa. Niin he löysivät jo sunnuntai-iltana uuden au pairin. Loppu hyvin kaikki hyvin.
Nyt painelen kaupan kautta kotio kyökin puolelle, lupasin tehdä illallista. Vaikka pelkään tuon varakämppäni hellaa, se on aikamoinen liekinheitin. Kaasuliedet eivät aina ole tovereita.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti