Kolmas

Reseptikulman kolmas tuotos olkaa hyvä! Tämä on H-Y-V-Ä-Ä. Nyt ne skeptisimmätkin terveysherkkupelkääjät kaivavat avokadot ja banaanit naftaliinista ja kokeilevat tätä suklaavaahtoa.

Ainesosat ja koko prosessi itsessään on erittäin yksinkertainen.

(yhdelle)

- yksi avokado

- yksi banaani

- neljä taatelia

- n. ruokalusikallinen makeuttamatonta kaakakojauhetta. Jos haluaa hifistellä laittaa raakakaakojauhetta, mutta koska en sellaista omista saatika tiedä mistä moista hankkia, niin tällä mennään hyvin

Kaikki haluamallaan keittiökoneella sörsseliksi. Banaanini oli aika raaka, joten sen takia nuo taatelit (jotka myös liotin ensin kun olivat niin kovia). Muussasin myös banskun ensin, luultavasti tarpeetonta mutta teinpä silti. Luonnollisesti kannattaa tarkistaa maku ja lisätä haluamaansa makeutusta mikäli kokee tarpeelliseksi, itse en mitään laittanut. 

Seuraavaksi täytyy alkaa kehitellä tästä jonkun kakun päällistä, mistähän tekisi pohjan. Olisi muuten myös varmaan aika nannaa jos heittäisi messiin appelsiininkuoriraastetta...

Turinoita ilman murinoita

Koska välillä tuntuu siltä, että lähinnä murisen asioista täällä blogin puolella, voisin vaihtelun vuoksi kertoa miksi elämä on kivaa.

The Parlour-niminen baari Canary Wharfissa. Ehdottomasti käymisen arvoinen! Absintti-cocktailimme tarjoiltiin posliinisesta kylpyammeesta.

- vaikka aamulla kellon pirahtaessa kuinka väsyttäisi, nousee jalka kepeästi kun muistaa, että on päivän parhaan hetken aika: aamupalan! Loistavia aamupuuroyhdistelmiä on monen monituisia, mutta kyllä ykkösenä taitaa paistatella seuraava: kaurahiutaleet ja pellavasiemenrouhe kulhoon, kiehuvaa vettä sekaan ja sekoitus, turpoamista odotellessa päärynän kuutiointi ja jugurtin nouto, kaiken yhdistäminen ja pienen agave-siirappiturauksen lisääminen. Jugurtti maustamatonta koska se vaan on hyvää. Nykyistä  purkkia tosin onnistuin säästelemään niin hartaudella, että kerkesi mennä huonoksi. Eihän sitä lempipaitaakaan tule koskaan käytettyä! (sitä tosin tuskin saa tonkallista hintaan £1,50)

- hiukseni kasvavat niin kovaa vauhtia että heikompaa hirvittää. PAITSI JOS SE ON AURINKO NIIN SITÄ POROTTAA. Eheheh. Aina välillä mietin että jos alkaisinkin stand up-koomikoksi. Tossa olisi avauslaini, jolla otetaan luulot pois yleisöltä. Mutta niin ne hiukset tosiaan kasvavat, ja arvioin että vuoden kuluttua ne olisivat jo hyvää vauhtia ylittämässä leukapieliä! Omat hiukset parhaat hiukset! Välillä silittelen tuota neljän sentin juurikasvua ja vain ihailen sitä silkkisyyttä. Ah.

- lyhyen ajan sisään blogini mainittiin ensin YLEn sivuilla ja sitten yhden suosikkiblogini suosituksessa. Ihan käsittämätöntä, ei riitä sanat. Ei ne kai Yleisradiolla ihan mitä tahansa tuulesta temmattuja tuotoksia esittele? Vautsi. Joku tykkää mun kirjoituksista. Ä-l-y-t-t-ö-m-ä-n siistiä.

-  jos alun lempiaamupuuro-ohje ei vielä vertasi kiehauttanut niin heitetään toinen blogi-klisee päälle, nimittäin kyllä ne arjen pienet jutut vaan jaksaa piristää. Mukavien ihmisten tapaaminen. Starbucks, joka oli kuin muumitalo! Onnistunut esitelmä. Kandi, jossa yhtäkkiä on jo 1200 sanaa vaikka ihan vaan muutaman ajatuksen halusin rustata ylös. Nordea, joka ei enää veloita ulkomaanmaksuista. Hyvin asialleen omistautunut asiakaspalvelija puhelimen toisessa päässä, joka vakuutti skeptiselle soittajalle että kyllä, ei se maksa pennin hyrrää. Jalkaprässiennätys. Hauskat Whatsapp-haasteet ja niiden toteutus. Näin muutamia mainitakseni.

- niin monet ja niin hurjat tulevaisuuden suunnitelmat, että en meinaa pysyä pöksyissäni! Mahdollisia tulevaisuus-skenaarioita niin lyhyelle kuin pidemmällekin tähtäimelle löytyy jos jonkinmoista, ja ne kaikki tuntuvat hyviltä. Olen jotenkin ajautunut sellaiseen olotilaan, että osaan taas innostua asioista kunnolla, ja näen enemmän niitä hyviä kuin huonoja puolia. Jos joku hullu siellä toisella puolella on tätä blogintynkää seurannut jo vuoden päivät niin hanki elämä, saattaa muistaa meikäläisen semi-alakuloisen viime kevään, joka päätyi siihen että Lontoosta oli pakko päästä pois ja sittenhän lähdettiin. Nyt kun on tässä tallustellut ympäriinsä, niin on vaan joka kerta taas löytänyt uudestaan sen rakkauden tätä maailman parasta kaupunkia kohtaan, ja ahdistaa ajatus, että joudun täältä joskus lähtemään. Mutta sitten taas ajattelen niitä suuria suunnitelmiani ja ahdistus-kaputt. Ei tämä kaupunki pyyhkiydy maailmankartalta sillä sekunnilla, kun meikäläisen kosminen voima vaihtaa maisemaa, vaan takaisin pääsee ja helposti. Ja takaisin myös tullaan.

Photoshop is not my kind of shop

Kyllä, se on screenshotti snapchatistä. Mulla oli suuria haaveita, että jotenkin photoshoppaisin (ei vitsit mitä kamalia finglish-sanoja! otetaanpa uudestaan). Kyllä, se on kuvankaappaus snapchat-sovelluksesta. Mulla oli suuria haaveita, että jollain kuvanmuokkausohjelmalla poistaisin tuon kauniin "kolme sekuntia jäljellä"-palluranpuolikkaan, mutta sitten muistin että ai niin, en osaa käyttää mitään kuvanmuokkausohjelmaa. Picasa löytyy, Gimpkin oli ennen mutta jostain syystä en ole saanut sitä tähän mäkille ladattua. Ja sillä Picasalla ei ainakaan meikäläisen käsittelytaidoilla poisteta kyllä yhtään mitään paitsi itsetunnon rippeet. En ole siis mikään ATK-jumala (tai varsinaisesti mikään muukaan henkiolento, en edes joulupukki :( ) enkä sellaiseksi haaveilekkaan, mutta olisi kiva osata jotain vastaavia peruskikkoja. Vertani on kiehauttanut tässä maailmassa myös aina yhtä rakastettava powerpoint, joita antropologit käyttävät verrattain harvoin (keskimäärin kerran lukuvuodessa). Miksi se typerä ohjelma ei vaan tee niin kuin minä sanon? En halua että se nuoli on tossa vaan haluan että se on kaksi senttiä ylempänä. Ja haluan että se lipuu paikalle vasta kun minä painan nappia ja sälekaihdin-efekti saa puskea päälle. Ja aivan sama onko teema "utuinen aamunkajon hämärä pilkahdus" vai mitä niitä nyt onkaan, jos haluan että se nuoli on musta niin pitääkö värittää siihen näyttöön vai eikö sana kuulu? On olemassa syy ja toinenkin miksi en markkinoi itseäni CV:ssäni varustetuksi "kiitettävillä ATK-kyvyillä". Vai lasketaanko se, että osaa ottaa sen kuvankaappauksen puhelimen lisäksi tietokoneella? Tosin erittäin syväulotteisten googlauksien jälkeen osaan myös vähän fiksailla tätä bloggerin HTML-koodia. Wau. Kymmenen pistettä ja nörttimerkki. 

Backpacking in London

Mainitsinkin jo aiemmin, että olen tosiaan mennyt apostolin kyydillä kouluun muutaman kerran tuossa viikko-pari sitten. Koska usein maanantaisin raahaan tavaraa mukana tuplasti enemmän kuin esimerkiksi viime nelipäiväisellä reissulla Suomeen, on kantojuhdalla hommaa ja kestävyyttä vaaditaan niin meikäläiseltä kuin kapsäkiltäkin. Usein matkassa onkin kaksi eri kassia, joita sitten kantelen vaihtelevissa asennoissa riippuen mikä paikka kipeytyy ensin. Olenkin alkanut haaveilemaan ihan rehellisestä selkärepusta. Tuosta ala-aste-aikaisesta väsymättömästä toverista, joka syö sisuksiinsa litroittain tavaraa eikä valita tai narise (niinkuin tämänhetkinen päälaukkuni. se nitinä on oikeasti rasittavaa. täytyykin koittaa muistaa öljytä se uudestaan). En ole ainut joka on tämän mahdollisuuden äkännyt, sillä alla näkyvät Herschel-merkkiset reput tuntuvat olevan tällä saarella kovempaa kamaa kuin Kånken missään ikinä. 

Vasurissa olevan valkkasin ihan puhtaasti siksi että se on söpö. No eikö ole! Vähän kyllä epäilyttää että onko se turhankin söpö arkikäyttöön, arastelen tuota pinkkiä reppuanikin aikalailla (niin meitsillähän on jo yksi yksilö, kuva täällä jos ketään kiinnostaa) kun näytän melkein minkä tahansa asuviritelmän kanssa seitsemänvuotiaalta. Mutta silti, söpö mikä söpö. 

Keskimmäinen on täällä eniten näkynyt malli eli nauttii enimmistön hyväksyntää. Ei siis pelkoa edellämainitusta ongelmasta. Mutta haluanko mennä ihan täysin massan mukana?

Oikea laita on vaan niin makee. En ole livenä nähnyt mutta pitäisi siis olla jonkinmoista glitter-tyyppistä materiaalia. Reppujen Star Wars, tähtisumua täynnä, nörtti mutta samalla jotenkin cool. Kelepais. Hinta taasen ei, on se £70 kuitenkin aika paljon repusta. Täytyy kyllä myöntää että en ole sen paremmin perehtynyt muiden lajin edustajien hintaluokkiin joten on hyvin mahdollista että noin monta kymppiä on täysin käypä hinta, mutta näin noviisille se on kuitenkin verrattain kova summa.

Tuleeko sieltä puolelta juuta taikka jaata mihinkään kohtaan?

What a feeling

Kuvat eivät liity niin mitenkään niin yhtään mihinkään alla olevassa tekstissä, mutta onhan National Gallery aina kiva ja Trafalgar Square kanssa.

Näin ulkomailla asuessa tulee helposti lenneltyä enemmän kuin mitkään päästösuositukset hyväksyisi (jos sellaisia edes on… ei niistä EU-direktiiveistä voi koskaan tietää), joten nuo ajoittain katoavat peltipurkit ovat tulleet tutuiksi kuin omat taskuni (toim. huom. en kyllä läheskään aina tunne taskujani. viimeksi löysin sieltä esimerkiksi puoliksi syödyn rusinapaketin ja metrojunan. #nannyproblems). Mietin tuossa viime koneen nousun aikana asiaa, jota olen itse asiassa pohtinut useasti aiemminkin mutta en ole saanut aikaiseksi mainita. Tiedättekö sen tunteen, kun ollaan lähtökuopissa siinä kiitoradan päässä, ja kapu iskee moottorit kaakkoon? Ja sit nykäsee liikkeelle kuin matti konsanaan. Siinä kohtaa aina, AINA, riippumatta siitä mihin on matkalla, tulee sellainen ihme olo, vähän kuin vilisisi koko elämä silmissä ohi. Käy kaikki tunteet läpi väliä epätoivo-euforia, kaikki yhdessä sekunnissa. Mut pääfiilis on sellanen maailmanvalloittaja. Että on jonkin suuren äärellä. Tulee ihan tippa linssiin, on se sitten onnen tai surun tippa, tälle hetkelle on varmaan oma kyynelkanavansa. Kohta onkin korvat tukossa ja tulee se kohta missä liiskaantuu penkkiin kiinni ja sitten alkaakin miettiä että koska on ruoka. Ja hetki on ohi. Mutta se hetki on vaan jotenkin niin outo, tai kun se ei tapahdu missään muussa tilanteessa tahi transportaatio-muodossa. Meikäläisen täytyy varmaan kehittää siitä ihan virallinen termi, ja sitä voidaan kutsua "The (sukunimeni) moment". Paitsi sukunimeni on kyllä sen verran hankala kansainvälisillä markkinoilla että tuskin jäisi pysyväksi termiksi se. Aina voi haaveilla.

Yritän kuumeisesti miettiä että mitäs sitä tekisi huomenna. Olisi kiva tehdä jotain kivaa. Olen tässä jo vain reilu kaksi vuotta ollut matkalla Pimlico Car Boot Saleen, mutta huomiselle on luvattu pari sadepisaraa… Ei sillä että se varsinaisesti mitään estäisi, tämän kaupungin sää kun on tunnetusti yhtä luotettava kuin Pekka Poudan ennustukset (nimimerkillä katkera, muistan vieläkin kristallinkirkkaasti sen päivän vuodelta -95 kun Pouta povasi poutaa Ähtärin Eläinpuisto-päivällemme, mutta sitten satoikin kaatamalla. Siinä meni usko miehiin, ja sen paluuta onkin tässä sitten odoteltu viimeiset 19 vuotta. Kiitos Peksi). Ehkä menenkin turkkilaiseen suklaakahvilaan kakkupalalle, ei ole tullut hetkeen käytyä. Leffaankin koittivat houkutella. Kaikki tämä tosin edellyttää sitä, että saan esitelmäni valmiiksi hyvässä ajassa. Tiistaina pitäisi sivistää luokkaani artikkelilla "Grammaticalization Theory as a Tool for Reconstructing Language Evolution". Olisi myös kiva vihdoin oppia lausumaan tuo ensimmäinen sana ilman että tavaa sitä kirjain kirjaimelta. Veikkaan että annetusta vartista menee noin puolet siihen että kakistelen "gr-ämmä-ti-cä-li-sei-ssön" joka välissä. Nyt vaan hullut treenaukset kehiin sit. 

Hän juhli

Hili tehokkaana bloggaajana ehtikin jo meikäläisen partyistä kirjoitella, mutta mitä muut edellä sitä minä kopioin perässä!

Karkasin siis Suomeen juhlimaan ikääntymistäni viime torstaina, ja palasin sunnuntaiyönä. Osa matkan ideasta oli yllättää mama, papa ja beibisisko, joista 2/3 osasivat hämmentyä, mutta ensin mainittu lähinnä totesi että "ai sinä" kun astelin hänen toimistoonsa vähintään pyörtymistä odotellen. Kiitti mama. On kuulemma tätä naamaa jo ihan tarpeeksi katseltu tässä viimeisten 23 vuoden aikana että ei se enää niin hämmennä. Ja ei muka oman lapsensa näkemisestä voi niin pyörtyillä. Olettaakohan armas mutter, että kyllä se routa joka tapauksessa porsaan kotiin ajaa jossain kohtaa, ja nyt ajatteli että "vihdoin"?

Kuvista huomannee, että maalasin latvani maailman kauneimmalla värillä. Siitä se mammarainen kyllä tuntui shokeeraantuvan, tack så mycket, mutta minä approves. Valitettavasti tämä kaunistus lähtee parissa pesussa pois, joten käy kohtalaisen työlääksi ylläpitää muutamaa päivää pidemmän ajan (tai alkaa karkoittaa lähiympäristöä rasvaisuudellaan).

Perjantaina vedeltiin pätkiskakkua ja katsottiin Pitch Perfect (enkä nukahtanut, scoooooore), lauantaina VR:n siivin Heltskiniin, jossa mätettiin vuorostaan Daim-kakkua ja kuoharia. Illan hämärtyessä (no, oli se kyllä hämärä jo paikalle aikasemmin saapuessa) suunnattiin poikien pokeri-illan kautta Ahjoon, jonne en kyllä taida mennä enää koskaan uudestaan. DJ oli niin luokattoman huono, että koin asiakseni valittaa laadusta kassatytölle. Jos maksaa yhteensä 15 euroa että pääsee sinne tanssilattialle, niin odotan jotain muuta kuin Sandstormia ja Wannabeta, joita isketään peräkkäin ilman minkäänmaan siirtymiä, tai siis kun olisin itse tehnyt homman paremmin. Ihan vaan aloittamalla seuraavan youtube-videon vähän ennen kuin edellinen loppuu. No joo. Seura oli kuitenkin juurikin niin hyvää kuin olettaa saattoi, ja meikäpojan poseeraukset juurikin niin ennalta-arvattavia kuin olettaa saattoi. Sunnuntaina oli edessä kakku numero neljä, jonka jälkeen olikin jo korkea aika palata kaalin ja soijarouheen ääreen.

Kertokoon blogini minulle myös ensi vuonna tätä lukiessani (hei 24-vuotias minä! vähän oot ihan sikavanha) että olin vaihteeksi flunssassa. Alkaa nyt kyllä jo ihan toden teolla kyrsimään nämä kerran kuussa-tahtia vetävät lenssut, jotka aika ajoin vievät myös äänen. Kuten tälläkin kertaa. En todellakaan ihmettele mistä niitä tulee, juuri yksi päivä ongin bebikseni hiekkalaatikosta, missä hän makasi mahallaan nuollen hiekkaa suoraan maasta suuhun. Äly hoi. No se onkin poika. 

Haluan täten myös ilmoittaa, että olen kovin kiireinen tällä viikolla, joten saatan hiljentyä hetkeksi. Toki on totta, että joka ikinen kerta kun näin sanon palaan näppäimistön ääreen viimeistään seuraavana päivänä, sillä onhan tämä mitä mainiointa kouluhommien pakoilu-puuhastelua.




//edit MIKSI tuo ensimmäinen kappale ei tasaannu!! Eurosta vetoa että sitä ei edes kukaan huomannut, mutta meikäläisen piilevä OCD puskee pintaan just nyt eikä kestä tommoista ollenkaan.

Toinen

Bongasin Jennin inspiroivasta blogista ohjeen papupohjaiseen piirakkaan. Tätä herkkua on tullut väännettyä sekä suolaisena että makeana versiona, ja molemmat maistuvat erinomaisesti. Makeaan versioon olen iskenyt päälle päärynää tai banaania, ja suolaiseen esimerkiksi kirsikkatomaatteja sekä parsakaalia. Itse olen tuosta Jennin versiosta tehnyt seuraavanlaisen version suurpiirteisin mittasuhtein:

Vain yksi upposi

- n. puoli purkkia valkoisia papuja

- ruokalusikallinen pellavasiemenrouhetta

- kaksi munaa

- pari ruokalusikallista kaurahiutaleita

- ruokalusikallinen maustamatonta jugua

- kauhallinen (vanilja)proteiinijauhetta

- vähän kevyt-kookosmaitoa

- puoli ruokalusikkaa hunajaa

- hivenen leivinjauhetta

+ jos laittaa päälle banskua, voi pohjaan lisätä jonkin verran (en kuollaksenikaan muista paljonko) makeuttamatonta kaakaojauhetta

Kaikki sörssitään yhteen ja isketään astiaan, päälle mitä huvittaa. Paisto uunissa about 200 astetta ja 20 minuuttia tai viimeistään siihen saakka että palohälytin soi mikäli tykkää vähän rapsakammasta. Tarjoiluun esimerkiksi jäädytettyä banaania soseutettuna, tai luonnonjugua. 

Suolaiseen versioon tulee protskujauheen sijasta muutama ruokalusikallinen ruisjauhoja, ja hunaja jää pois.





Minä en lähde nyt matkalle maailmanympäri enkä edes Tampereelle vaan sieltä pois, 50 min niin pitäisi Ryanair olla ilmassa ja minä huomenna aamulla taas koulussa. Cannot wait.

Taas se aika vuodesta

Onnea maailman paras minä!

kuva

Otsikoimisen vaikeudesta

Kaksi asiaa halusin kertoa:

En enää käy ulkona läheskään niin paljon kuin, say, kaksi vuotta sitten ensimmäisenä Lontoo/yliopistokeväänä. Olen varmaan joskus maininnutkin, mutta silloin tuli laitettua korot jalkaan parhaimmillaan (pahimmillaan?) neljästi viikossa. Nykysin on melkeinpä ihme jos tulee oikeasti juhlittua edes kerran viikossa. Luultavasti tästä johtuen se niin sanottu palautuminen kestää huomattavasti kauemmin, tai ei ainakaan ole enää missään järkevässä suhteessa nautittuun juomamäärään. Mutta en tullut nyt siitä varsinaisesti kertomaan. Vaan hauskasta sattumasta viime lauantailta, kun olin kerrankin poissa kotoa yli puolenyön. Päätettiin Hannan kanssa mennä Shoreditchiin, sinne pääsee näppärästi ja mikä parempaa, sieltä pääsee näppärästi pois. Siellä on myös astetta normaalimpi meno kuin keskustassa (paikoissa joissa yleensä käyn siis), ja on enemmän kuin hyväksyttävää ilmestyä paikalle Converset jalassa. No ei sen kummemmin oltu suunniteltu että mihin tarkalleen mentäisiin, joten 388 rantauduttua siihen Shoreditch High Street stationille päätettiin, että jospa sitä kiskaisi ykköset jossain pubissa ja sitten alkaisi haravoida aluetta tarkemmin tanssipaikka-agendalla. Siitä High Streetiltä sitten bongattiin ensimmäinen näkökenttään osunut pubi että tuonnepa tiemme käyvi, ja vakain askelin lähestyimme juomalan ovea. Meidät kuitenkin pysäytti portsari, joka hymyillen selitti paikan olevan strippiklubi. Siinä vähän naureskeltiin ja kaivelin jo henkkareita esiin kun sitä vartenhan meidät oli pysäytetty, ja ajattelin mennä mukaan vitsiin kun kerrankin tajusin sellaisen tapahtuvan, ja pyysin josko sedällä olisi siinä antaa hakemusta niin minäpä täyttelen. Sain takaisin melko kummallisen katseen samalla kuin Hanna törkkii kylkeen että "Aino tossa seinässä lukee että tää on oikeesti strippiklubi". Hermostunut naurahdus että okei kiitos taidetaankin mennä jonnekin muualle, ja tiukka käännös takavasempaan. Seuraava mesta samalla kadulla olikin homobaari, mutta se tajuttiin onneksi ennen kuin koitin sinnekin laittaa hakemusta menemään. Niinhän se sanonta menee että voit ottaa tytön pois Riihimäeltä mutta et Riihimäkeä pois tytöstä, ei meillä Keskuskadulla ole strippibaaria.. Tai jos on niin hyvä ihme kertokaa meikäläiselle ennen kuin olen taas väärällä ovella.

Muuten ilta oli erittäin viihdyttävä, päädyttiin äärimmäisen omaperäisesti ja salamyhkäisesti nimettyyn paikkaan, "The Shoreditch". Mielikuvituksen riemuvoitto. Sisälmys oli kuitenkin aivan eri maata nimensä kanssa, ja seiniltä olisi laukunpohjalle lähtenyt vaikka minkälaista rekvisiittaa, jos vaan olisi lääniä veskasta löytynyt. Siis en ole mikään pitkäkyntinen (kirjaimellisesti, mitkä nää tyngät taas on olevinaan??) mutta c'mon siellä oli papukaija katossa. Ja ristipistoin tehty spitfire (onkohan hävittäjä suomeksi?). 

Mutta siihen toiseen asiaan josta halusin puhua. Meikäläinen on sitä tyyppiä, joka on välillä ärsyttävän täsmällinen. Luoja tietää mistä tämä tapa on opittu (iskältä) mutta opittu on kuitenkin, ja siinä on pysytty. En varsinaisesti riemusta kiljahdellen raahaudu kouluun aamuyhdeksäksi, mutta silti poikkkeuksetta istun paikallani viimeistään muutaama minuuttia vaille, myös maanantaiaamuisin. Toisin kuin about kukaan muu luokallani. Tiistaina meitä istui penkeissään kello yhdeksän reikäleipä viisi kappaletta. Ja luokallamme on kahta henkeä vajaa kolmekymmentä lasta. Eli ruhtinaallinen kuudesosa, 15 prosenttia, meistä kykenee tähän jokapäiväiseen ihmeeseen, ajoissa olemiseen. Paria minuuttia yli saapui luennoitsija, ja ne viimeisetkin sankarit jotka saivat aikaiseksi ilmestyä kouluun laskeutuivat noin tunnin myöhässä. Tunti itse alkoi n. 20 yli kun vihdoin alkoi olla riittävästi populaa paikalla ja oli järkevää alkaa opettaa. Itse istuin siis puolisen tuntia täysin tyhjänpanttina, kun olisin voinut näköjään myös hyvin esimerkiksi nukkua puoli tuntia pidempään aamulla, kun ei sillä näytä olevan merkitystä. Huoh. Kerrankin jopa luennoitsija huomautti myöhästelyn epäkohteliasuudesta, ja kyseli selityksiä muutamilta. 

Luennoitsija: So why are you late?
Tyttö: It takes me forever to get here and the train was slow
L: What time do you leave in the morning?
T: Around 7.20
L: So you would have to leave at 7 to be here on time. Think you could manage that?
T: But then… then I would have to leave earlier?


.

Ensimmäinen

Taisin puhua niistä resepteistä tuossa jokunen päivä sitten.

Olen kirjoittanut tätä postausta jo aikamoisen monituista päivää, mutta se ei tunnu koskaan valmistuvan. Tässä kohtaa lepäsi aiemmin muutaman kappaleen pituinen alustus aiheella "miksi nämä ohjeet eivät ole sitä perinteisintä minua" mutta syystä ja toisesta jätän sen nyt julkaisematta. Ehkä joskus myöhemmin! Ja kyllä, olin juuri niin inhottava kuin olla ja voi, kertoo jostain mutta sitten ei kerrokkaan, hähää. Sitten tuli ongelma kun ei ollut kuvia. Aika oleellinen osa ruokaohjeita, eikö? Tässä hetki menisi että saisin kaikista neljästä ohjeesta jotka haluan jakaa kuvat, joten jospa otetaan tämmöiselle hitaalle hämäläiselle sopiva tahti, ja aletaan iskemään ruokavinkkejä tahtiin kerta viikko. Pahoittelen jos tämmöinen suunnitelma ei jonkun silmäparia kiinnosta, mutta koska itse olen hurahtanut kokeilemaan jos jonkinmoisia herkkuja, niin täsä tuloo!

Aloitetaan ehkä parhaimmalla ohjeella jonka ajattelin vinkata, nimittäin suklaakekseillä. Nämäpä tosin eivät olekaan mitään perinteisiä sokerivehnäsiä, vaan pohjana ovat kikherneet! Kyllä, luit oikein. Seuraavaksi tärkein ainesosa on allekirjoittaneen _vihaama_ maapähkinävoi, joka tosin onneksi syystä tai toisesta ei varsinaisesti valmiissa tuotoksissa maistu. Ohjeen olen napannut täältä, ja menee suurinpiirtein tämännäköisesti:

Kökkäreet matkalla uuniin...

- n. 2 desiä kikherneitä, joko tölkistä tai pussista ohjeen mukaan valmistettuna
- 2 tl vaniljauutetta
- reilu desi maapähkinävoita
- 0,25 dl hunajaa TAI esim. agave-siirappia ja/tai steviaa
- 1 tl leivinjauhetta
- 90 g suklaata pilkottuna

Kaikki sörssitään yhteen sauvasekoittimella/jollain muulla vastaavalla masiinalla, valmiiseen tahnaan (koska mikäli kaikki tähdet ovat rivissä ja aineet oikein mitattuna tästä tulee tahnamaista, ei mitään löysää taikinaa) yhdistetään suklaapalat, ja muotoillaan käsin pikku kökkäreitä. Uuniin sellainen 180 astetta ja n. 15 minuuttia, mutta älä nyt ole hölmö ja luota näihin arvoihin vaan avaa tarvittaessa sekä silmäsi että uunisi ja vahdi josko ovat jo aiemmin valmiita. Kökkäreet eivät paisu oikeastaan ollenkaan paistaessa, joten sitä on turha odotella.

… ja kökkäreet uunista ulkona!

Ensi kerralla reseptinurkkauksessa sitä mitä tekee mieli seuraavaksi tehdä! Pysykää kanavalla.

The streets of London and a banana

Kukas se sieltä kurkistaa!

Kävin eilen kuuntelemassa Alexander Stubbia, vaikka en politiikasta sen erityisemmin olekaan kiinnostunut. Mutta sen verran olen Stubbulaa kuullut kehuttavan, että pakkohan tämä oli itse käydä arvioimassa, aikaakin kun sattui olemaan. Juttutuokio oli aiheesta itsenäisyys tänä päivänä, ja hän on sitä mieltä että nykyaikana ei ole itsenäisiä valtioita, vaan olemme kaikki riippuvaisia toisistamme/jostain muusta. Ja että Britit on hyväksi EU:lle. Osa meni ohi kun keskityin kuuntelemaan ministerimme ääntämystä, jota on kovasti kiitelty. En ole kyllä kovin vakuuttunut! Siis hyväähän se oli en kiistä, mutta jotenkin kaiken hypetyksen jälkeen odotin jotain aivan ilmiömäistä. Ei sillä että omani olisi yhtään parempaa, mutta aina mukava arvostella.

Luennon jälkeen pörräsin ympäri keskustaa, upeasta säästä ja Hannan kamerasta nauttien. Sain ystävällisesti lainaan vähän kovemman kaverin kuin armaan omenaluurini kameran, ja voi itku kun haluan oman! Ihanaa kun saa siedettäviä kuvia ilman että osaa edes laitetta sen kummemmin käyttää (toim. huom. ensin meni hetki pohtiessa että miksi siitä ruudusta ei näy mitään. olisiko tässä joku silmä mistä pitää kurkkia? ei ole. onkohan akku loppumassa? ei ole. ai katos on linssinsuojus vielä kiinni. miten niin olen liian tottunut puhelimen kameraan?). Tuli vähän eksperimentoitua noilla erityisasetuksilla hehhheh.

Mutta päivän huippuhetki oli kuitenkin maailmanluokan iskuritys, josta jo facebookin puolella kerroinkin: seisoin siinä about Aldwychin/Strandin tietämillä, vähän tutkimassa karttaa että miten pääsen pikkupolkuja kohti Wholefoods Marketia. Yhtäkkiä edessäni seisoo poika pidellen banaania, ja avaa keskustelun lauseella "do you like bananas?". Jotain sopersin että no joo mikä jottei, ja tästä poika innostuneena alkaa selittämään banaanin terveysvaikutuksista, kyselee mistä olen, mitä olen juuri tekemässä (johon muuten ei koskaan kannattaisi vastata että enpä erityisemmin mitään) yms. Yritän hienovaraisesti luikerella pois, mutta arvatkaa mitä? Poju lähtee seuraamaan! Meikäläisen tuuri hyppää kehiin, ja tottakai seuraavan risteyksen valot huutaa punaista ja sitä on mahdoton ylittää. Sama toistuu seuraavassa. Ja poju vaan lahaa perässä. Voin kuvitella että oltiin varmaan aika koominen näky, meikäläinen menee puolijuoksua ignoraten pojan parhaani mukaan, ja toinen seuraa perässä jutellen ja banaania heilutellen. Jossain vaiheessa hän vihdoin uskaltautuu huikkaamaan, että saisiko kenties numeroni että mentäisiin joskus kahville, johon vastaan että no thank you, ja saan vihdoin rauhan. Vähän kävi kyllä toista sääliksi, koska hän oli selkeästi niin kauhean hermostunut ja pelokas. Oh well, joskus täytyisi vaan osata ottaa se hint. 

Se reseptipostaus muuten jumittaa tuolla luonnoksissa, mutta kun ei löydy kuvia :/ katsotaan mitä voisin asialle tehdä.

HOX!!! Jos jostain syystä siellä lukijoissa olisi joku lontoolainen, joka on joskus käynyt merimieskirkolla, ilmoita itsestäsi! Tarvitsisin siis haastateltavia kandiani varten. En vaadi muuta kuin n. puolisen tuntia ajastanne (riippuen kuinka puhelias olet) itse valitsemassanne lokaatiossa, ja tarjoan sumpit jos haluat kahvilassa tavata. Jep tiedän että aika long shot mutta aina voi yrittää!