The streets of London and a banana

Kukas se sieltä kurkistaa!

Kävin eilen kuuntelemassa Alexander Stubbia, vaikka en politiikasta sen erityisemmin olekaan kiinnostunut. Mutta sen verran olen Stubbulaa kuullut kehuttavan, että pakkohan tämä oli itse käydä arvioimassa, aikaakin kun sattui olemaan. Juttutuokio oli aiheesta itsenäisyys tänä päivänä, ja hän on sitä mieltä että nykyaikana ei ole itsenäisiä valtioita, vaan olemme kaikki riippuvaisia toisistamme/jostain muusta. Ja että Britit on hyväksi EU:lle. Osa meni ohi kun keskityin kuuntelemaan ministerimme ääntämystä, jota on kovasti kiitelty. En ole kyllä kovin vakuuttunut! Siis hyväähän se oli en kiistä, mutta jotenkin kaiken hypetyksen jälkeen odotin jotain aivan ilmiömäistä. Ei sillä että omani olisi yhtään parempaa, mutta aina mukava arvostella.

Luennon jälkeen pörräsin ympäri keskustaa, upeasta säästä ja Hannan kamerasta nauttien. Sain ystävällisesti lainaan vähän kovemman kaverin kuin armaan omenaluurini kameran, ja voi itku kun haluan oman! Ihanaa kun saa siedettäviä kuvia ilman että osaa edes laitetta sen kummemmin käyttää (toim. huom. ensin meni hetki pohtiessa että miksi siitä ruudusta ei näy mitään. olisiko tässä joku silmä mistä pitää kurkkia? ei ole. onkohan akku loppumassa? ei ole. ai katos on linssinsuojus vielä kiinni. miten niin olen liian tottunut puhelimen kameraan?). Tuli vähän eksperimentoitua noilla erityisasetuksilla hehhheh.

Mutta päivän huippuhetki oli kuitenkin maailmanluokan iskuritys, josta jo facebookin puolella kerroinkin: seisoin siinä about Aldwychin/Strandin tietämillä, vähän tutkimassa karttaa että miten pääsen pikkupolkuja kohti Wholefoods Marketia. Yhtäkkiä edessäni seisoo poika pidellen banaania, ja avaa keskustelun lauseella "do you like bananas?". Jotain sopersin että no joo mikä jottei, ja tästä poika innostuneena alkaa selittämään banaanin terveysvaikutuksista, kyselee mistä olen, mitä olen juuri tekemässä (johon muuten ei koskaan kannattaisi vastata että enpä erityisemmin mitään) yms. Yritän hienovaraisesti luikerella pois, mutta arvatkaa mitä? Poju lähtee seuraamaan! Meikäläisen tuuri hyppää kehiin, ja tottakai seuraavan risteyksen valot huutaa punaista ja sitä on mahdoton ylittää. Sama toistuu seuraavassa. Ja poju vaan lahaa perässä. Voin kuvitella että oltiin varmaan aika koominen näky, meikäläinen menee puolijuoksua ignoraten pojan parhaani mukaan, ja toinen seuraa perässä jutellen ja banaania heilutellen. Jossain vaiheessa hän vihdoin uskaltautuu huikkaamaan, että saisiko kenties numeroni että mentäisiin joskus kahville, johon vastaan että no thank you, ja saan vihdoin rauhan. Vähän kävi kyllä toista sääliksi, koska hän oli selkeästi niin kauhean hermostunut ja pelokas. Oh well, joskus täytyisi vaan osata ottaa se hint. 

Se reseptipostaus muuten jumittaa tuolla luonnoksissa, mutta kun ei löydy kuvia :/ katsotaan mitä voisin asialle tehdä.

HOX!!! Jos jostain syystä siellä lukijoissa olisi joku lontoolainen, joka on joskus käynyt merimieskirkolla, ilmoita itsestäsi! Tarvitsisin siis haastateltavia kandiani varten. En vaadi muuta kuin n. puolisen tuntia ajastanne (riippuen kuinka puhelias olet) itse valitsemassanne lokaatiossa, ja tarjoan sumpit jos haluat kahvilassa tavata. Jep tiedän että aika long shot mutta aina voi yrittää!