What a feeling

Kuvat eivät liity niin mitenkään niin yhtään mihinkään alla olevassa tekstissä, mutta onhan National Gallery aina kiva ja Trafalgar Square kanssa.

Näin ulkomailla asuessa tulee helposti lenneltyä enemmän kuin mitkään päästösuositukset hyväksyisi (jos sellaisia edes on… ei niistä EU-direktiiveistä voi koskaan tietää), joten nuo ajoittain katoavat peltipurkit ovat tulleet tutuiksi kuin omat taskuni (toim. huom. en kyllä läheskään aina tunne taskujani. viimeksi löysin sieltä esimerkiksi puoliksi syödyn rusinapaketin ja metrojunan. #nannyproblems). Mietin tuossa viime koneen nousun aikana asiaa, jota olen itse asiassa pohtinut useasti aiemminkin mutta en ole saanut aikaiseksi mainita. Tiedättekö sen tunteen, kun ollaan lähtökuopissa siinä kiitoradan päässä, ja kapu iskee moottorit kaakkoon? Ja sit nykäsee liikkeelle kuin matti konsanaan. Siinä kohtaa aina, AINA, riippumatta siitä mihin on matkalla, tulee sellainen ihme olo, vähän kuin vilisisi koko elämä silmissä ohi. Käy kaikki tunteet läpi väliä epätoivo-euforia, kaikki yhdessä sekunnissa. Mut pääfiilis on sellanen maailmanvalloittaja. Että on jonkin suuren äärellä. Tulee ihan tippa linssiin, on se sitten onnen tai surun tippa, tälle hetkelle on varmaan oma kyynelkanavansa. Kohta onkin korvat tukossa ja tulee se kohta missä liiskaantuu penkkiin kiinni ja sitten alkaakin miettiä että koska on ruoka. Ja hetki on ohi. Mutta se hetki on vaan jotenkin niin outo, tai kun se ei tapahdu missään muussa tilanteessa tahi transportaatio-muodossa. Meikäläisen täytyy varmaan kehittää siitä ihan virallinen termi, ja sitä voidaan kutsua "The (sukunimeni) moment". Paitsi sukunimeni on kyllä sen verran hankala kansainvälisillä markkinoilla että tuskin jäisi pysyväksi termiksi se. Aina voi haaveilla.

Yritän kuumeisesti miettiä että mitäs sitä tekisi huomenna. Olisi kiva tehdä jotain kivaa. Olen tässä jo vain reilu kaksi vuotta ollut matkalla Pimlico Car Boot Saleen, mutta huomiselle on luvattu pari sadepisaraa… Ei sillä että se varsinaisesti mitään estäisi, tämän kaupungin sää kun on tunnetusti yhtä luotettava kuin Pekka Poudan ennustukset (nimimerkillä katkera, muistan vieläkin kristallinkirkkaasti sen päivän vuodelta -95 kun Pouta povasi poutaa Ähtärin Eläinpuisto-päivällemme, mutta sitten satoikin kaatamalla. Siinä meni usko miehiin, ja sen paluuta onkin tässä sitten odoteltu viimeiset 19 vuotta. Kiitos Peksi). Ehkä menenkin turkkilaiseen suklaakahvilaan kakkupalalle, ei ole tullut hetkeen käytyä. Leffaankin koittivat houkutella. Kaikki tämä tosin edellyttää sitä, että saan esitelmäni valmiiksi hyvässä ajassa. Tiistaina pitäisi sivistää luokkaani artikkelilla "Grammaticalization Theory as a Tool for Reconstructing Language Evolution". Olisi myös kiva vihdoin oppia lausumaan tuo ensimmäinen sana ilman että tavaa sitä kirjain kirjaimelta. Veikkaan että annetusta vartista menee noin puolet siihen että kakistelen "gr-ämmä-ti-cä-li-sei-ssön" joka välissä. Nyt vaan hullut treenaukset kehiin sit.