Julkaisen tämän, vaikka viimeistään nyt alatte pitää meikäläistä ihan pöpinä. En tuomitse.
Kuvassa on mm. epäsiisti huone ja jänteinen käteni, mutta koittakaa olla välitämättä niistä ja keskittykää tuohon pieneen sateenkaaren väriseen nauhaan. En ole siitä koskaan täällä maininnut (?) enkä muutenkään siitä ikinä puhu. Eikä sitä kukaan koskaan huomaakaan, tähän mennessä tasan yksi ihminen ikinä on noteerannut sen poistumattomuuden ja kysynyt onko sen takana mahdollisesti jotain merkitystä. Se on keikkunut ranteessani nyt jo kolmen vuoden päivät irrottamatta otettaan hetkeksikään. Se on kasvanut ranteeseeni kiinni. Se on tatuointini; vaikka siitä pääsisi eroon fyysisesti kivuttomalla saksen napsauksella, on se silti aivan mahdoton ajatus. Kliseiden klisee, mutta se on osa minua. Aina välillä pyörittelen sitä kämmentä pitkin ylöspäin, ihan vain kokeillakseni että lähtisikö. Kyllä se lähtisi. Ei tarvitsisi edes leikata. Mutta en uskalla; en usko että sitä saisi pyöriteltyä takaisin päin.
Tänään sain kuitenkin ajatuksen, että josko olisi jo aika. Pyörittelin sitä taas vähän ylöspäin. Kyllä se vaan lähtisi. Koitin kuitenkin varoa solmukohtaa, joka näyttää siltä että ei kestä suurta rasitusta napsahtamatta poikki. Ehkä se olisikin helpoin tapa? Vahinko. Eihän sille voisi mitään, ei pystyisi katumaan. Kun se on niin älyttömän ruma. Langanpätkä, joka on kolmessa vuodessa nähnyt kaiken ja sen kaiken pystyy näkemään siitä. Se tekee siron, kapean ranteeni rumaksi. Ei sovi puoliinkaan käyttämistäni asuista. Ei mahdu mihinkään siistimpään pukukoodiin mahdollisessa tulevassa työpaikassa. Se ei ole uskonnollinen symboli, joten sen pitoon ei ole pätevää syytä. Ja ei, se ei ole osoitus rakkaudestani edustamaani sukupuolta kohtaan. Mutta se kantaa mukanaan kolmea vuotta elämää. Lontoota, Luxembourgia, Suomea, Skotlantia. Tuhansia kyyneleitä, nauruja, murheita, elämänmuutoksia. Upeita ihmisiä. Ja niitä jotka jättivät arpia. Mutta ei ketään yksittäistä. Eikä ketään poissulkien.
En löytänyt tarkkaa päivämäärää, jolloin nauha ranteeni ympärille sidottiin. Se oli kuitenkin loppu-huhtikuussa vuonna 2011. En missään nimessä ajatellut sitä pitää. Ottaa ehkä muutaman päivän kuluttua pois. En ottanut. En edes muutaman viikon. Sitten siihen alkoi kiintyä. Enkä vielä tähänkään päivään mennessä ole ymmärtänyt, että miten rationaalinen ihminen voi kiintyä pariin langanpätkään. Käsittämätöntä. Pienenä sitä tuli aina pidettyä kesältä kertyneitä huvipuistorannekkeita kädessä, kuin suurtakin aarretta kantaisi mukanaan. Joskus ne rispaantuivat muutamassa viikossa; jokusen muistan selvinneen jopa elokuiseen koulukuvaukseen. Mutta ei niihin sen kummempia tuntemuksia liittynyt. Ne edustivat kesää, joka joka vuosi eittämättä päättyy. Tämä nauha ei edusta kesää. Tähän nauhaan kiteytyy niin paljon elämää, jonka en halua päättyvän. Mutta haluan ottaa sen pois. En pysty suostumaan siihen, että olen jonkun näennäisesti täysin mitättömän, epäesteettisen esineen vanki. En voi olla!
Olen jo aikasemmin asettanut muutamia päivämääriä, jolloin ottaisin sen pois. Virstanpylväitä. Elämän käännekohtia. Tajuamatta, että nehän juuri ovat niitä hetkiä, joita nauha on täällä kokemassa. Jotka tekevät siitä niin tärkeän. Sen minikokoisen unirievun, johon voi turvata. Että se on siinä kun menen nukkumaan ja se on siinä kun herään. Ainut koruni. On minulla reiät korvissa, mutta erittäin harvoin niissä mitään on. Mutta ne eivät silti umpeudu. Jos tämän narun ottaa pois, ei siitä jää minkäänlaista jälkeä. Ei arpea, ei mitään. Vain tyhjää. En myöskään pääsääntöisesti käytä kaulakoruja tai rannerenkaita. Rippiristejä omistan kaksi, mutta ateistina niiden käyttö olisi vähintääkin moraalitonta, tai ainakin oman arvomaailmani ulkopuolella. Sydämenpuolikas roikkuu avainnipussa eikä kaulassa. Suurin osa massatuotetuista rannekoruista tippuu hennosta kädestäni vääjäämättä, enkä ikinä oppinut säntilliseksi kellonkäyttäjäksi. Tähän ei tarvinnut oppia eikä edes tottua. Se ei kysy uskonnollista vakaumusta eikä sitä tarvitse ottaa peseytymistä varten pois. Piilottelin sitä viime kesän. Ei sitä varmaankaan olisi töissä saanut pitää, mutta varmistin että se jäi aina hihan alle kun pomo oli lähellä. Etten vaan jäisi kiinni. Ettei me jäätäisi kiinni. Työpäivän päätteeksi se oli lähes hitsautunut ihooni kiinni, kun niin vimmatusti sitä pyöritin käteni vartta pitkin ylemmäs, kauas hihansuusta ja sen tuomasta vaarasta. Oli monella muulla vaikka minkälaisia koruja ja helyjä ranteiden ympärillä, mutta en halunnut ottaa riskiä. Ei ollut meidän aika erota vielä silloin.
Välillä mietin, miten paljon helpompaa olisi alunperin olla ollut laittamatta sitä. Mutta se oli niin hauska tilanne, tunsin itseni erityiseksi. Että tuo haluaa laittaa sen juuri MINUN ranteeseeni. Onko se hetki sitten ollut tämän kolmen vuoden arvoinen? No on. En ota tätä vielä pois. Ehkä viimeisen kokeen jälkeen, sitten kun on kandi suoritettuna tammikuussa? Sitten jos/kun joskus lähden Lontoosta? Jättäisin sen tänne. Voi miten kamala ajatus! Ei. Luotan siihen, että sitten kun sen aika on, tiedän sen. Kai sen jotenkin tuntee.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti