Olen taas vaihteeksi katsellut, miettinyt ja ajatellut, että mitä sitä tekisi valmistumisen jälkeen. Jos tuntuu siltä, että olen jo tarpeeksi asiasta puhunut, niin ole hyvä voit katsoa kuvat läpi ja siirtyä seuraavaan blogiin :D Olen sitä mieltä, että ei sillä oikeastaan ole väliä menenkö töihin vai kouluun, kunhan valinta tuntuu hyvältä. Väittelin tuossa männä päivänä ehkä noin miljoonannen kerran äitin kanssa siitä, onko maisteri tarpeellinen. Mama ei osaa arvostaa kanditutkintoa pätkän vertaa. Ei sitä kuulemma tulisi edes juhlia. Enpä nyt jaksanut alkaa väittelemään, että miksi sitten esimerkiksi ylioppilasjuhlia vietetään niin suuresti- jaa sekö on akateemisesti kunnioitettavampi suoritus? Vaatinut enemmän ponnisteluita vai? (kyllä, koen että itse yo-tutkinnon suorittaanena saan sitä arvostella. ehkä aika kuultaa muistot, mutta mielestäni esimerkiksi 8000 sanan akateeminen tutkimus vaatii enemmän työtä kuin 1500 sanan IB-aikainen essee). Mutta i alla fall. Mua vähän pelottaa että onko meikkiksestä siihen maisteriin. Niin intensiiviseen opiskeluun. Olen vieläkin tähän päivään saakka sevinnyt koulussa suhteelllisen pienella panostuksella. En ole koskaan ollut mikään hullu lukutoukka, mutta silti olen aina saanut kiitettäviä arvosanoja, tai ainakin itselle oikein riittäviä. Mutta jossain kohtaahan se seinä on tultava vastaan, joten onko se sitten se maisteri? Mitä sitten? Romahdan paineen alle? Maisterikoulutus on verrattain kallista, joten jos siitä ei selviä niin se tulisi erittäin kalliiksi.
Kovan hinnan takia haluan myös mahdolliseet jatko-opinnot suorittaa aineessa, joka sitten varmasti a)kiinnostaa b)työllistää. En näe mitään järkeä jatkaa tästä esimerkiksi antropologian maisteriksi. 99% varmuudella se olisi rahan- ja ajantuhlausta, niin minun kuin yhteiskunnan. Mahdollisen maisterin tekisinkin siis vain, jos tuleva työni sitä edellyttäisi tai se selkeästi auttaisi työn saantia. Kuulen jo kuinka siellä suomalaiseen, maksuttomaan koulutukseen tottuneet tipahtelevat penkeiltään, mutta itse asiassa olisin valmis maksamaan jopa £30 000 maisterista, joka antaa valmiudet korkeatasoiseen työpaikkaan jossa oikeasti tienaa. Tuommoisia summia nimittäin kustantavat tiettyjen koulujen (rahoitusalan) maisterit, joista valmistuttua on mahdollista maksaa moinen laina about neljässä vuodessa takaisin. Se kertoo jo vähän palkkatasosta. Toki en luonnollisesti tiedä todellisuudesta, enhän alaa niin tunne ja olen vain internet-tietokanavien uhri, mutta onhan se nyt ihan selkeä juttu että rahoituksen maisterilla on paremmat mahdollisuudet koville palkoille kuin antropologian. Ja ylipäätäänsä työnsaantiin. Tämäkin voi muuten kuulostaa erikoiselta suomalaiseen korvaan, mutta Briteissä on ihan ok muuttaa mieltään kandin jälkeen, ja tehdä maisteri jostain ihan muusta. Ehkä en sydänkirurgiksi tässä ryhdy, mutta hyvinkin voin suuntautua juurikin sinne finanssi-puolelle tai vaikkapa lakihommiin.
Kovan hinnan takia haluan myös mahdolliseet jatko-opinnot suorittaa aineessa, joka sitten varmasti a)kiinnostaa b)työllistää. En näe mitään järkeä jatkaa tästä esimerkiksi antropologian maisteriksi. 99% varmuudella se olisi rahan- ja ajantuhlausta, niin minun kuin yhteiskunnan. Mahdollisen maisterin tekisinkin siis vain, jos tuleva työni sitä edellyttäisi tai se selkeästi auttaisi työn saantia. Kuulen jo kuinka siellä suomalaiseen, maksuttomaan koulutukseen tottuneet tipahtelevat penkeiltään, mutta itse asiassa olisin valmis maksamaan jopa £30 000 maisterista, joka antaa valmiudet korkeatasoiseen työpaikkaan jossa oikeasti tienaa. Tuommoisia summia nimittäin kustantavat tiettyjen koulujen (rahoitusalan) maisterit, joista valmistuttua on mahdollista maksaa moinen laina about neljässä vuodessa takaisin. Se kertoo jo vähän palkkatasosta. Toki en luonnollisesti tiedä todellisuudesta, enhän alaa niin tunne ja olen vain internet-tietokanavien uhri, mutta onhan se nyt ihan selkeä juttu että rahoituksen maisterilla on paremmat mahdollisuudet koville palkoille kuin antropologian. Ja ylipäätäänsä työnsaantiin. Tämäkin voi muuten kuulostaa erikoiselta suomalaiseen korvaan, mutta Briteissä on ihan ok muuttaa mieltään kandin jälkeen, ja tehdä maisteri jostain ihan muusta. Ehkä en sydänkirurgiksi tässä ryhdy, mutta hyvinkin voin suuntautua juurikin sinne finanssi-puolelle tai vaikkapa lakihommiin.
Maisterilla saisi kuitenkin vuoden-pari lisäaikaa vastata suureen kysymykseen: mihin haluan asettua? EN TI-E-DÄ. En haluaisi Suomeen. En tiedä haluanko jäädä Lontooseen. Mutta mihin sitten? Tässä kohtaa toivoisi, että olisi joku asia, joka pakottaisi olemaan jossakin. Ala, jota voi opiskella vain jossain. Paikka, jossa kaikki kaverit olisivat. Noh, sanotaan nyt sekin: mies. Mutta kun ei ole. Olen vapaa kuin taivaan lintu ja muita kliseitä. En kuitenkaan sanoisi ei Lontoolle, jos tänne jäämiseen siis olisi hyvä syy. Ja vaikka sanoinkin että en halua Suomeen, en kuitenkaan näkisi sitä ihan mahdottomuutena jos tosiaan olisi joku painava selitys sen järkevyydelle. En ole vielä sen paremmin edes suomalaisten yliopistojen maisteriohjelmiin perehtynyt, mutta enköhän niitäkin katsele, ainakin täytyy tutustua sisäänpääsyvaatimuksiin. Täytyy myös sanoa, että ihan pikkuisen kauhistuttaa ajatus lähteä jonnekin täysin vieraaseen paikkaan. Lontoo, Suomi, Skotlanti, jopa Norja tuntuisi turvalliselta vaihtoehdolta, mutta kaikki muu onkin sitten vierasta territoriota. Varmasti siitä selviäisin, mutta jokainen ulkomaille joskus muuttanut tietää sen stressin ja kulttuurishokin yhdistelmän, joka alussa lyö kasvoille. Britteihin muuttaessa kulttuurishokki toki oli pieni, mutta on se silti raskasta, kun kaikki on uutta.
Jos en ole vielä tätä sanonut tai mitenkään tuonut esille, niin maisterin tekoon olisi kyllä yksi suurehko motivaattori. Opiskelijaelämä. Kuulostaa hassulta joo, mutta aina välillä ajattelen, että olen jäänyt jostain paitsi. Lontoo ei nimittäin ole opiskelijakaupunki. Tätä ei tullut etukäteen ajateltua ollenkaan (miksi edes olisikaan) mutta kun seurailee muualla opiskelevien kavereiden menoa, niin kyllä, mua harmittaa. Haluaisin vuosijuhlille. Kiertämään rastirataa ympäri kaupungin haalareissa. Ylipäätään ne haalarit. Haluaisin olla mukana jossain societyssä. Hengata koulun pubissa. Mennä baariin, jossa soitetaan Pitbullia ja kalja maksaa punnan. Haha, on mullakin haaveet. Mutta jos aletaan nyt kunnolla avautumaan, niin mulla meni jo lukio ihan täysin ohi. Ei se todellakaan ollut sitä elämän parasta aikaa mitä kaikki muut tuntuivat elävän. Nyt kun menee tämä kandikin opiskelijaelämän puolesta hukkaan, niin kuinkahan paljon harmittaa joskus myöhemmin, jos en sitten sitä maisteria lähtenyt tekemään ja kokemaan? En tiedä kuulostaako tämä nyt ihan kauhean turhamaiselta, mutta kun tuntuu että en saa näistä "nuoruusvuosista" tarpeeksi irti. Tottakai on maailman upein juttu että olen päässyt kokemaan Lontoon enkä missään nimessä kadu tänne lähtöä. Mutta en ikinä kehtaisi ääneen myöntää, että montako kaveria mulla oikeastaan Lontoossa on.
Mitä ikinä päädynkin tekemään, niin kaikista eniten tällä hetkellä houkuttelisi ottaa se puoli vuotta vapaaksi tammikuun valmistumisen jälkeen, ja lähteä reissuun. Kutkuttaisi viettää kuukausi-pari esimerkiksi Nepalissa ja Laosissa vapaaehtoishommia tehden, ja sitten vaan maata jossain Balin rannalla x-asennossa niin pitkään kuin siltä tuntuu. Tähän mennessä tosin kaikki paitsi yksi on kieltänyt meikäläistä lähtemästä (en vieläkään ymmärrä että miksi. mikä saa lähiympäristöni ajattelemaan, että en pärjäisi?) vaikka meikäläistä ei oikeastaan sen kummemmin pelota. Itä-Lontoon kasvatti ei helposta hätkähdä. Tähän mennessä ainut huoli mitä olen keksinyt on se, että uskallanko ottaa tietokoneeni mukaan. Entä jos se varastetaan? Mutta juu, suuret on haaveet pienen kaupungin tytöllä. Niitä haaveita on vaan hankala toteuttaa jos niitä ei ole. Ai kun filosofista.
Taitaa mennä kesä pro-con-listoja tehden.
Mitä ikinä päädynkin tekemään, niin kaikista eniten tällä hetkellä houkuttelisi ottaa se puoli vuotta vapaaksi tammikuun valmistumisen jälkeen, ja lähteä reissuun. Kutkuttaisi viettää kuukausi-pari esimerkiksi Nepalissa ja Laosissa vapaaehtoishommia tehden, ja sitten vaan maata jossain Balin rannalla x-asennossa niin pitkään kuin siltä tuntuu. Tähän mennessä tosin kaikki paitsi yksi on kieltänyt meikäläistä lähtemästä (en vieläkään ymmärrä että miksi. mikä saa lähiympäristöni ajattelemaan, että en pärjäisi?) vaikka meikäläistä ei oikeastaan sen kummemmin pelota. Itä-Lontoon kasvatti ei helposta hätkähdä. Tähän mennessä ainut huoli mitä olen keksinyt on se, että uskallanko ottaa tietokoneeni mukaan. Entä jos se varastetaan? Mutta juu, suuret on haaveet pienen kaupungin tytöllä. Niitä haaveita on vaan hankala toteuttaa jos niitä ei ole. Ai kun filosofista.
Taitaa mennä kesä pro-con-listoja tehden.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti