Thursday thoughts

Olin vauvojen kanssa koko päivän. Yleensä E nukahtaa nopeasti vaunuihin kun on päikkäreiden aika, L ottaa vähän kauemman aikaa mutta nukahtaa kuitenkin. Tultiin kotiin, jätin bebikset kärryihinsä tutimaan ja lounastin itse. E heräsi ensin, tunti ja 15 min uinuttuaan. Oli kovin väsynyt silti, ei kuitenkaan itkenyt mutta ei myöskään tuntunut enää haluavan vaunuissa istua. Nostin vauvasen syliini, ja toinen painoi tyytyväisenä päänsä olalleni halaten tiukasti. Käveltiin siinä rauhakseen ympäri alakertaa kun pieni tuntui olevan niin raukea. Alkoi hoitajan kunto olla koetuksella, joten istuttiin alas, ja puolisen tuntia myöhemmin pikkuinen tuhisi silmät kiinni siinä sylissä. Miten suloinen toinen voi ollakkaan! Ja miten hyvältä tuntuu että minä, juuri minä, olen niin turvallisen sylin omistaja että siihen voi vaikkapa hetkeksi torkahtaa jatkamaan unia. Kauaa tämä ei kuitenkaan kestänyt isoveljen rymistäessä sisään, mutta se pieni hetki mikä E:n kanssa jaettiin muistutti, miksi tätä työtä teen. Ihan sydäntä raastaa ajatella sitä päivää, kun joudun nuo kaikki kolme jättämään. 

Olen jostain syystä käynyt viime aikoina hyvin tehokkaaksi. Oikeastaan kaikki joululahjat ovat jo hoidossa, koulutyöt etenevät melkein liian kovaa vauhtia, ja jopa syyslomalla aloitettu neulepusero on yhtäkkiä ottanut aimo harppauksen etiäpäin. Kovasti tosin odotan että saisin edes ripauksen tästä tehokkuudesta kanavoitua kandityötä kohden, sillä sitä olen laiminlyönyt ja pahasti. Mutta kun ei huvita! Aihe ja tutkimus ovat sinällään ihan kiinnostavia, mutta toteutus ei sitten ollenkaan. Kirkolle menee kolme varttia tästä meiltä eli sinne pitää ihan lähteä jos menee, ja en jotenkin osaa olla siellä. Vaikka seurakuntapiirit on toki meikäläiselle enemmän kuin tuttu ympäristö, en silti tunne oloani kotoisaksi vaan olen melkoisen vaivautunut. Voi kun joku olisi varoittanut, miten paljon antropologia vaatiikaan sosiaalisia taitoja! Ehkä tämä on osittain myös sitä, että en enää osaa olla suomalaisten kanssa. Olen jo monasti todennut, että en ole ainakaan näillä näkymin suuntaamassa takaisin Suomeen, en ainakaan ihan hetkeen. Enkä nyt yritä kuulostaa miltään maailmannaiselta tai "siis ewwwwww Suomi on niiiiiin kauheeeeee"-valittajalta. Mutta pakostihan sitä jo useampi ulkomaanvuosi jättää jälkensä. Jos olisi kiire kotiin niin kyllä mä olisin jo palannut.

Asiasta pikkuleipiin (kyllä, tässä tilanteessa), teki ihan älyttömästi mieli Sainsburys'in tuplasuklaakeksejä yksi ilta, ja eihän siinä muu auta kuin marssia leipomohyllyn kautta kassalle. Ja mikä siellä odottikaan: punnan kolikko! Score! Käytän vain ja ainoastaan itsepalvelukassoja (yksi syy olla palaamatta Suomeen) ja edellinen asiakas oli ystävällisesti unohtanut vaihtorahansa kassan kolikkokaukaloon. Sainpa siis punnan hintaiset keksini ilmaiseksi ja kaupanpäälle iloisen mielen! Ne pienet ilot, ne on niitä parhaita. Niinkuin myös ne suklaakeksit, ne on meinaan joka ikisen kyykyn arvoisia.





huomasithan muumipeikko ja pyrstötähti-viitteen?



xxx