Class of 2004

Heippodei.

Aloitin tämän postauksen jo kahdesti kunnes vihdoin tajusin, että mistä ja koska sitä on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta. Olin siis viikonloppuna ala-asteluokkani kymppivuotisluokkakokouksessa. Ensin ajattelin, että juhlistimme sitä kuinka kymmenen vuotta sitten alkoi koulutie. Ehh, think again. Sitten älysin, että tasan kymmenen vuotta sitten päättyi tuo hienosti sujunut opinpolku. No lähempänä. Eli siis, yksi vuosikymmen sitten lähdimme ala-asteelta suureen maailmaan, mutta se toki tapahtui silloin kun pitääkin- eli kesän alussa, ei tietenkään lopussa, idiootti. Juhlat nyt vaan pidetään nyt, kun keväällä/kesällä on niin paljon kaikkea muuta. On näköjään kyseenalaista olisiko allekirjoittanutta kyseisestä laitoksesta kannattanut päästää ollenkaan, mutta niin kuitenkin pääsi käymään, ja sitähän täytyy luonnollisesti juhlistaa. 

Se että ylipäätäänsä pääsin juhlahumuun osallistumaan, on ollut erittäin epävarmaa jo vuosikausia. Vuosikausia siksi, että kaveriporukassamme on aina tasaisin väliajoin tässä ajan saatossa mietiskelty, että "enää x määrä vuosia luokkakokoukseen". Näin ollen muutettuani enemmän tahi vähemmän pysyvästi Suomen rajojen ulkopuolelle, olen psyykannut itseäni sitä varten, että vielä jonain päivänä tuo kauan odotettu hetki koittaa, ja olen tuhansien kilometrien päässä. Niinhän siinä kävi. Keväällä ostettuani menolennon Sveitsiin oli selvää, että olen 100% varmuudella kiinni alppimaisemissa koko elokuun. Noh, kyllähän sen lottoajatkin tietävät, että elämä voi muuttua. Heinäkuun lopulla sain tietää, että olisin kuin olisinkin elokuun ensimmäisen viikon vapaalla. Mainittuani asiasta täällä blogin puolella, tuli kiireen vilkkaa Suomen päästä whatsappia: "siis olet vapaalla koko luokkakokousviikon? no tulet tänne! laita lennot varaukseen ja tilinumeroa pöytään, me maksetaan". En oikeasti vieläkään osaa pukea sanoiksi miten otettu olen tästä eleestä. Että kaverini, jokainen muuten (enemmän tai vähemmän) opiskelija, olivat valmiita laittamaan verrattain paljon rahaa likoon, ihan vaan että minäkin voisin osallistua. Olen vilpittömästi pahoillani jokaisen teidän puolesta, jotka eivät näitä upeita ihmisiä tunne (mutta jos haluatte tutustua niin tässäpä Hilma ja täältä löytyy Karo, Heidillä ei valitettavasti blogia ole). 

Torstai-iltapäivästä kahvittelin ensin Lontoon-kämppikseni kanssa, joka sattui olemaan Genevessä lomalla. Lentokentällä taapersin koneeseen paikalle 4F, ja pakko tähän kohtaan huomauttaa jotain: mikä siinä on, että AINA kun kyttää että koska online check in aukeaa että pääsee vaihtamaan istuimen 26B johonkin vähän parempaan ja onnistuu kuin onnistuukin nappaamaan sen lähes eturivin paikan, niin koneesta poistuessa on BUSSIKULJETUS TERMINAALIIN. Hukkaan menee. Joo hästägfirstworldproblems. Mutta kun oli pelkät käsimatkatavarat ja kiirus kotiin. Tästä järkytyksestä juuri ja juuri toipuneena vietin n. kolme päivää yhden perjantain aikana. Olin jo aamukahdeksalta Kulmakonditorian mokkapalan ääressä, kävin kiertelemässä vaatekauppoja, visiteerasin pappaa, vietin hetken jos toisenkin ostamassa lauantain murkinatarvikkeita, leivoin hyvässä seurassa viisi erilaista piirakkaa, ja ehdin silti vielä kevyesti neljäksi tunniksi vaihtamaan kuulumisia vaimokkeen tykö ennen kuin kello kävi keskiyötä. Kun on ostanut aika viime hetkellä lentoliput parin päivän reissulle, voin kertoa että joka minuutille voi laittaa hintalapun. Ne kannattaa siis käyttää tehokkaasti. 

Lauantain koittaessa olikin jo jännitys ihan huipussaan. Iltapäivästä lastattiin auto niin täyteen tavaraa, että luulisi kiesimme olleen matkalla pidemmällekin turneelle kuin parin kilometrin päästä löytyvälle hiihtomajalle. Meikäläinen koitti ottaa emännän tehtävät haltuunsa, ja puki asianmukaiset vermeet niskaansa. Pienen Spotify-sodan (miten vaikeaa voikaan olla julkisen soittolistan jakaminen), salaatin ja itsemme valmiiksi laiton jälkeen kello kävikin jo kuutta, ja oli juhlan aika! Kansaa saapui kiitettävä määrä, aikalailla tasan puolet siitä, mitä luokkamme on ollut suurimmillaan (32-33 lasta). Myös sekä 1-3- että 4-6-luokkiemme opettajat pääsivät kuin pääsivätkin paikalle! Heissä ei jostain syystä ajan kuluminen näy sitten ollenkaan. Eikä kyllä kaikissa muissakaan. Muutamat näyttävät hätkähdyttävän paljon entisiltä itseiltään, toiset taas eivät ollenkaan. Pienten alkujännittelyiden ja kankeuden jälkeen pirskeet kuulemma jatkuivat aamukahdeksaan saakka, itse poistuin jo viideltä. Aivan mieletön ilta ja täytti sekä ylitti kaikki odotukset. Kyllähän se jo tiedettiin, että meillä oli noiden kuuden vuoden ajan maailman paras luokka, ja miten mahtavaa olikaan huomata, että sitä se on yhä edelleen! Pidetään seuraavat bileet jo viiden vuoden päästä jooko jooko!